maanantai 24. joulukuuta 2012

Kavafis: "Barbaarit tulevat" [1948]

Runoilija Konstantinos Kavafis on läntisen maailman runojättiläisiä. Aleksandriassa elänyt Kavafis oli ulkopuolinen maassa, jossa ei puhuttu kreikkaa. Runoissaan hän käänsi katseensa menneisyyteen ja löysi sitä kautta oman ainutlaatuisen äänensä. Hänen keskeinen aiheensa on historia: miten se elää ja muokkaa nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Kavafis sai osakseen asiantuntijoiden arvostusta jo eläessään, mutta laajemmin tunnetuksi hän tuli kun hänen kootut runonsa julkaistiin postuumisti vuonna 1935. Monet kirjailijat ovat tunnustaneet hänen vaikutuksensa. Muun muassa nobelisti J. M. Coetzee on nimennyt romaaninsa "Barbaarit tulevat" Kavafiksen runonkokoelman mukaan.

Tuomas Anhava julkaisi ensimmäiset Kavafis-suomennoksensa 1950-luvun puolivälissä ja jatkoi tulkintojensa hiomista vielä 1990-luvulla. Valikoima käsittää noin puolet Kavafiksen kypsän kauden tuotannosta. (Takakansi)

      *     *     *

Yhtenä läntisen maailman omaperäisimpiä modernin aikakauden runoilijana pidetään kreikkalaista Konstantinos Kavafista, joka rakensi runonsa perin yksinkertaisista aineksista: historian yksittäisistä tapahtumista, niihin liittyvistä tilanteista, merkittävistä ihmisistä ja heidän teoistaan. Runoilijan tehtävä runoja rustatessaan on toisaalta helppo, toisaalta hyvin haastava, sillä hänen on tunnettava tuntemansa maailman historia riittävän hyvin, jotta hän voisi runojaan kirjoittaa.

Vastaavasti lukijan on viimeistään runoja lukiessaan päästävä jollain tavoin sisään kuvattuun aikakauteen ja mitä silloin oikein tapahtui. Grimbergin "Kansojen historian 1-12" lukemisesta ei ole mitään haittaa...

Koska Kavafis rajoittui runoudessaan lähinnä Eurooppaan ja kristityksi muuttuvaan maailmaan, hänen ajattelussaan ovat sen mukaiset rajoitteensa ja suuret sokeat pisteensä, mikä ei menoa haittaa. Kun lukija tietää runoilijan selkeät lähtökohdat, hänen on helppo suhtautua niihin.

      *      *      *

Kavafis on 2100-luvun runoilija sikäli, että hän katsoo asioita tietyllä tavalla supervalta-Euroopan näkökulmasta. Häntä eivät kiinnosta niinkään historian pikkukihot sellaiset kuin c.g.e. mannerheimit ja muut vaan hän keskittyy suuriin linjoihin pienen pieniä tapahtumia kuvatessaan. Runoissa vähäiset kansat ottavat suuret maahanmuuttaja-valloittajansa riemusta kiljuen vastaan hieman samaan tapaan kuin Suomen suuret puolueet 1990-luvulla.

Turkulaisille katolishenkisille kristityille ja realistista kokomustaa politiikkaa harrastaville voisi olla omistettu seuraava runo 'Kaupunki'.

Sanoit: "Minä lähden toiseen maahan, toisille rannoille.
Löytyy toinen kaupunki, parempi kuin tämä.
Jokaisen yritykseni on kohtalo merkinnyt
ja sydämeni on kuin kuollut ja haudattu.
Miten pitkään täytyy mieleni jäädä tähän lamaan?
Käännyn minne tahansa, katson minne tahansa,
näen pelkkiä mustia raunioita elämästäni täällä,
missä olen tuhlannut ja hukannut niin monta vuotta."

Et sinä löydä uusia tienoita, et löydä uusia rantoja.
Tämä kaupunki seuraa sinua. Samoja katuja kuljet
ja vanhenet, samoissa kortteleissa vanhenet,
näissä samoissa hiuksesi harmanevat.
Ja sinä päädyt aina tähän kaupunkiin. Älä toivokaan
muuta - sinua varten ei ole laivaa, ei tietä muuanne.
Niin kuin olet tuhlannut elämäsi täällä, tässä
pikku kolkassa, niin olet tuhlannut sen koko maailmassa.

Runo ei lohduta niitä viittä miljoonaa suomalaislähtöistä ihmistä, jotka asuvat ympäri maailmaa heidän esi-isiensä ja -äitiensä jouduttua lähtemään maasta syystä tai toisesta pakolaisiksi tai muuten vain maahanmuuttajiksi, usein tunnetun maailman, Euroopan ulkopuolelle.

Tänä päivänä runo kannustaa liikkumaan Euroopan rajojen sisäpuolella, sillä Eurooppa on henkisesti yhtä ja samaa kristillis-sosiaalista maailmaa. Kun menet vaikkapa Pariisiin, Lontooseen tai Berliiniin, tulet aina kotiisi, sillä kotimaasi on Eurooppa ja kaikki sen kaupungit. Rajojen ulkopuolella asuvat barbaarit kuten venäläiset, kiinalaiset, eskimot ja pohjoiskorealaiset, joita varten Euroopan tarvitsee varustautua ikiaikaisella tavalla pyhään sotaan, jotteivat kaupunkien talojen seinät taas kerran mustuisi. Mutta historiahan tunnetusti toistaa itseään, vai miten se oli?

     *     *      *

Ensimmäinen esimerkkiruno avautui lukijalle pelkällä eurooppalaisella esiymmärryksellä. Toisessa 'Se on hän' - runossa tarvitaan muutakin kuin sydämen sivistystä ja uskoa.

Runo ei ole pitkä niin kuin eivät muutkaan runot, mutta se on tiivis. Runoilija viilasikin runojaan loputtomasti ja elinaikanaan julkaisi niitä hyvin harvakseltaan yksitellen.

'Se on hän' viittaa vuosina 125 - 180 eläneeseen kreikaksi kirjoittaneen Lukianoksen uneen. Uni oli itse asiassa puhe, runoilijan lyhyt elämänkerta, jonka hän luki kotikaupungissaan Samosatassa, jota ei enää ole olemassa, ilmeisesti nuorille ylhäisille pojille.

Unessa Lukianos sanoi 'Se on hän' valitessaan elämänuraansa, kahden naishahmoiseen hyveen Kuvanteko taidon ja Kirjallisen sivistyksen väliltä. Lukianos valitsi lopulta sivistyksen, koska hänestä ei ollut kuvien tekijäksi. Tätä hän ei tosin puheessaan kerro. Siis valkoinen valhe.

Runon sana 'edessalainen' ei sano tämän päivän valistumattomalla lukijalle paljonkaan, mutta google auttaa. Sana viittaa Syyriaan, ja Lukianos oli kotoisin nimenomaan Syyriasta ja puhui äidinkielenään samaa kieltä kuin sata vuotta aiemmin Jeesus eli arameaa.

Lukioanos vaelteli puhujana, reettorina, opettajana ja kirjailijana ympäriinsä mm. Antiokiassa, johon hänen sanotaan saapuneen muukalaisena kirjoittamaan. Syyrian Antiokia oli Egyptin Aleksandrian sekä Kreikan Ateenan ohella aikansa tunnetun maailman suurkaupunkeja.

Konstantinos Kafaliksen runon ensimmäisessä säkeistössä Lukianos saa pitkään kirjoittamansa laulun vihdoin valmiiksi. Runo on viimeinen 83 runon runoelmasta, mikä on uuvuttanut sepittäjän. Hän on kerta kaikkiaan antanut kaikkensa ja nyt häntä tympäisee kaikki.

Viimeisessä säkeistössä Lukianosta piristää, kun hän muistaa vanhan puheensa Samosatasin pojille, joissa hän kertoi ammatinvalinnastaan, missä vaihtoehtoina olivat kuvanveistäjän ja kirjailijan ammatit. Puheessaan hän kertoi nähneensä unessa naishahmoiset hyveet, mutta todellisuudessa hän oli tietysti keksinyt, sepittänyt kaiken itse, jotta olisi saanut tarinasta kiinnostavamman.

Nyt hän siis huijaa itseään samalla tarinalla kuin aikoinaan kotikaupunkinsa opintiellä olevia nuoria. Mutta mikäpä siinä, jos se vie mielestä masennuksen ja saa kirjoittajan ottamaan taas kynänsä käteen ja taistelemaan sillä sivistyksen puolesta.

Runon paradoksi kuitenkin on, että Lukianos itse oli barbaari.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti