torstai 28. marraskuuta 2013

Bagge: "Tuhlaajafaija" (2003)

Eletään 1970-luvun loppua Keravalla. Rikkailla on väritelkkari ja sähkösaunat, köyhillä keittokomerot ja ulkohuusit. Rockabily rule, ja punkkarit ja hämyt saavat kierrellä sivukatuja, ettei tule turpiin.

15-vuotiaalla Jonella on Elviksen otsavoogu. Jone on selviytynyt peruskoulusta ja hänellä on kesäduuni kaupungin puistohommissa mutta tulevaisuutta hänellä ei ole. Tuhlaajafaija nimittäin palaa kalterilomalta ja ottaa asiakseen kouluttaa vanhemmasta pojastaan roiston. Jonella on tasan kaksi mahdollisuutta: totella faijaa - tai itkeä ja totella.

Ensimmäisellä murtokeikallaan Jone kuitenkin tapaa Marun, joka herättää toivon paremmasta. Mutta pystyykö Jone irrouttautumaan rikosten pyörteistä? Vai vetääkö faija mukaansa Jonen ja koko perheen - Marunkin? (Takakansi)

      *      *      *

Tapani Baggen "Tuhlaajafaija" (2003) on kuvaus kahden hyvin erilaisen maailman kohtaamisesta kahden 15-vuotiaan nuoren kautta. Teddyihin kuuluva Jone tulee niin pohjalta kuin vain ihminen suomalaisessa yhteiskunnassa voi tulla, köyhästä rikollisperheestä ja punkkarityttö Marun isä on tuomari, jonka perhe elää yläluokkaista elämää.

Kirjan tarina alkaa siitä, kun Jonen isä vapautuu kolmen vuoden jälkeen vankilasta, mutta sattuneesta syystä palaa varsin pian sinne takaisin epäonnistuneiden ryöstöretkien seurauksena. Isä pakottaa Jonen mukaansa ensimmäiselle keikalle, joka sattuu olemaan Marun koti.

Maru on yksin kotona, ja nuoret tutustuvat aika erikoisessa tilanteessa toisiinsa. Kun Jone on päässyt isästä eroon, hän palaa Marun luo - ja heidän välilleen kehkeytyy romanssi, joka johtaa siihen, että kirjan lopulla Maru muuttaa Jonen ja tämän perheen luo. Isä on siinä vaiheessa jo vankilassa kenties Marun isän tuomitsemana.

Bagge yrittää selvästi valottaa rosvojen ja poliisien helposti mustavalkoiseksi maalattua maisemaa hieman toisilla sävyillä kuin miten tavallisesti tehdään dekkarikirjallisuudessa. Toki pohjaismaiset dekkarit ovat kautta linjan yhteiskunnallisia, mutta valtavirran dekkarit ja erityisesti TV-sarjat ovat varsin yksioikoisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti