maanantai 14. joulukuuta 2020

Rogers: "Ponteach - The Savages of America" (1766)

Tämä näytelmä edustaa vanhinta Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita koskevaa draamaa, ja sen näkökulma on sikälikin kiinnostava, että siinä ratkotaan intiaaniongelmaa. "Ponteach" (1766) on kaiken lisäksi ensimmäinen näytelmä, jossa alkuperäisasukkaat ovat mukana. 

Kirjoittaja Robert Rogers oli itse Fort Detroitissa, kun ottawa-päällikkö Pontiac liittolaisineen piiritti linnoitusta vuonna 1763, mikä tekee näytelmästä myös historiallisesti kiinnostavan dokumentin. Rogersin omat kokemukset ovat käytössä. (Mukaillen Project Gutenbergia)

      *     *     *

Mietin Robert Rogersin näytelmää "Ponteach" (1766) vielä uudelleen, ja on tietyllä tavalla harhaanjohtavaa, että hän on nimennyt sen tragediaksi. Pontiacin sota, johon aikaan näytelmä sijoittuu ei olllut ottawille tragedia ja Pontiacille itselleen se muodostui tragediaksi vasta vuonna 1769, kun hänet salamurhattiin.

Rogers on rakentanut historiallisten faktojen päälle fiktiivisen yksilöllisen tragedian, jonka hän väittää kuvaavan ottawien tragediaa, mitä se ei kuitenkaan ollut. Tragedia olisi syntynyt vasta, jos kansat eivät olisi kapinoineet brittejä vastaan!

Kun britit olivat voittaneet Suuren siirtomaasodan, he olivat tehneet kansoista alamaisiaan ja julistaneet ottaneensa niiden maat haltuun, mikä ei sopinut kenties muuta kuin joillekin delaware-intiaaneille.

Suurempi käytännön ongelma oli se, että kauppa alkuperäiskansojen kanssa kuivui joiltain osin kokonaan kokoon. Sadan vuoden aikana Ranskan liittolaisina ihmiset olivat tulleet riippuvaisiksi eurooppalaisista tavaroista ja tuotteista. Esimerkiksi metsästyksessä käytettiin jousien ja nuolten sijaan tuliaseita, ja kun kenraali Amherst kieltäytyi myymästä heille aseita, tiesi se nälkätalvia.

Se ettei aseita ja ammuksia myyty heimoille oli myös signaali siitä, etteivät britit katsoneet olevansa liitossa esimerkiksi Pontiacin ottawien kanssa, mikä sekä herätti ihmetystä. Ja kun kaiken kukkuraksi heimojen päälliköt eivät enää saaneet lahjoja kuninkaaltaan, tilanne muuttui kestämättömäksi.

Tältä pohjalta syntyi Pontiacin kapina, joka oli muidenkin kuin Pontiacin kapinaa. Hän vain sattui aloittamaan sen.

     *     *      *

Kapina sai kuningas Yrjö III:n antamaan julistuksen, joka periaatteessa takasi Allegheny-vuorten länsipuolella asuvien kansojen maat kansoille itselleen. Esimerkiksi brittien siirtomaat Virginia ja Pennsylvania eivät olleet enää oikeutettuja haalimaan niitä itselleen.

Tilanne oli ennemmin tragedia niille, jotka olivat laskeneet sen varaan, etttä Suuren siirtomaasodan jälkeen saavat suuria maa-aloja itselleen Ohiojoen laaksosta. Mm. George Washington lukeutui näihin epäonnisiin.

     *     *     *

Tragedia oli kylläkin kapinan lopulla enemmän kuin lähellä, vaikka kenraali Amherst oli jo hyllytetty ja hänelle oli määrätty sijaiseksi maltillisempi kenraali Gage, joka sijaisena tyytyi toteuttamaan edeltäjänsä suunnitelmaa tarkemmin miettimättä mistä oli kysymys.

Amherst oli aikonut toteuttaa Ohiojoen laaksossa kansanmurhan, joka olisi toteutuessaan tuhonnut koko shawnee-kansan. Nyt siltä vältyttiin, sillä ilmeisesti kuninkaan julistus vaikutti sotilaisiin siten, että he uskalsivat uhmata kenraalinsa kehotusta alkaa tappaa systemaattisesti kaikkia Scioto-joen varren intiaaneja. Kuuluihan maa sentään intiaaneille itselleen! eikä perustetta kansanmurhaan enää ollut. Amherst vielä oletti maan kuuluvan briteille...

Säilyttääkseen kasvonsa kenraali Gage vain ajoi läpi rauhansuunnitelman, johon kuului voimannäyttö keskellä Ohiojoen laaksoa. Ketään ei tilanteessa tapettu tms. Brittijoukot vain fyysisellä läsnäolollaan osoittivat heimoille mahtinsa, mutta eivät oikeastaan voineet tehdä enää mitään uhmaamatta kuninkaan tahtoa. 

Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului, että etelästä ja pohjoisesta saapuu tuhannen sotilaan ja miliisin armeija sekä vielä suuri joukko cherokee-intiaaneja, jotka pyyhkäisevät laakson intiaanit kartalta. Hieman samalla tavalla kuin 1600-luvulla tehtiin erie-kansalle.

Linkit:

Robert Rogers. Ponteach. 1776 (Project Gutenberg)

Francis Parkman. The Conspiracy of Pontiac and the Indian War after the Conquest of Canada. 1851 (Project Gutenberg)

Thomas Guthrie Marquis. The War Chief of the Ottawas.  A Chronicle of the Pontiac War. 1915 (Project Gutenberg)

lauantai 5. joulukuuta 2020

Rogers: "Ponteach - The Savages of America" (1766)

Tämä näytelmä edustaa vanhinta Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita koskevaa draamaa, ja sen näkökulma on sikälikin kiinnostava, että siinä ratkotaan intiaaniongelmaa. "Ponteach" (1766) on kaiken lisäksi ensimmäinen näytelmä, jossa alkuperäisasukkaat ovat mukana. 

Kirjoittaja Robert Rogers oli itse Fort Detroitissa, kun ottawa-päällikkö Pontiac liittolaisineen piiritti linnoitusta vuonna 1763, mikä tekee näytelmästä myös historiallisesti kiinnostavan dokumentin. Rogersin omat kokemukset ovat käytössä. (Mukaillen Project Gutenbergia)

      *     *     *

Rogersin Ponteach (1766) -näytelmää voidaan pitää modernina, sillä se on ongelmanäytelmä (problem play), jossa ratkotaan yhteiskunnallista ongelmaa. Tällainen realistinen näytelmä yleistyi Euroopassa vasta sata vuotta myöhemmin. Ja vaikka Rogersin näytelmä liittyy historiallisiin tapahtumiin ja kokemuksiin Pohjois-Amerikassa, hän oli kuitenkin britti, joka kirjoitti näytelmänsä Lontoossa, jonne oli Pontiacin sodan tai kapinan jälkeen muuttanut. 

Kirjoittajan oma näkökulma on olennainen arvioitaessa näytelmää aikalaisnäytelmänä. Detroitissa (tai Kanadassa) hän oli lojalisti ja lojalistit puolustivat Iso-Britannian imperiumia ja Englannin kruunua, kun taas näytelmän brittihahmot eivät olleet lojaaleja kuninkaalleen.

    *     *     *

Näytelmä jakaantuu viiteen (5) näytökseen, joissa on vaihteleva määrä kohtauksia. Ensimmäisessä näytöksessä hahmotetaan ratkaistava ongelma, joka briteillä oli edessään. Yhtä hyvin käsikirjoitusta voi lukea myös ottawa-kansan näkökulmasta, joilla myös oli vastaava ongelma kuin briteillä eli britit itse olivat ongelma Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille.

Ongelmanratkaisusta kehkeytyi tragedia - ei niinkään briteille kuin - ottawa-kansalle ja sen liittolaisille. Mikäli lopputilanne olisi ollutkin tragedia brittien kannalta, koko näytelmä näyttäytyisi toisessa valossa. Ja voikin miettiä, missä määrin koko näytelmä on oikeastaan vain jälkiviisastelua, sillä Robert Rodgers tiesi jo näytelmää kirjoittaessaan, että ottawa-päällikkö Pontiac liittolaisineen hävisi sodan brittejä (ja Iso-Britannian siirtokuntia) vastaan, sillä 1765 oli kirjoitettu Detroitissa rauhansopimus ja näytelmäteksti julkaistiin vuonna 1766. 

      *     *     *

Oikeasti rauhansopimus ei ratkaissut sen taustalla olevaa konfliktia, mutta se rauhoitti tilanteen alueella 10 vuodeksi, minkä jälkeen oltiin samankaltaisessa tilanteessa kuin Pontiacin sodan aikaan.

Uudessa tilanteessa vuonna 1774 asetelma oli sikäli muuttunut, että britit olivat nyt alueen alkuperäiskansojen mm. ottawien puolella ja vastassa olivat brittien siirtokunnat lähinnä Pennsylvania ja Virginia, jotka aloittivat Lordi Dunmoren sodassa USA:n itsenäistymistaistelun.

     *     *     *

Olisikin mielenkiintoista spekuloida, millainen näytelmästä olisi tullut, mikäli ottawat liittolaisineen olisivat saaneet vallattua brittien hallussa olevat kolme tärkeää linnoitusta Fort Detroitin, Fort Pittin ja Fort Niagaran, sillä vain tästähän loppujen lopuksi ottawien ja sen liittolaisten tappiossa oli kysymys. Noin kymmenkunta pientä Ohiojoen laakson ympärillä olevaa kansaa saivat tuhottua kaikki muut brittiarmeijan linnoitukset. 

Niin, mikä näiden linnoitusten merkitys loppujen lopuksi oli briteille - oliko niiden merkitys ensisijassa symbolinen vai oliko niillä jotain muutakin merkitystä?

Tärkein linnoituksista tai linnoituskaupungeista oli Fort Pitt, joka sijaitsi Eastonin sopimuksessa (1758) alkuperäiskansojen alueeksi määritellyllä alueella tai reservaatissa. Mikäli britit (tai brittisotilaat) ranskalaisia vastaan käydyn Suuren siirtomaasodan jälkeen (1756-1763) olisivat toimineet niin kuin olivat luvanneet toimia rajaseudulla, he olisivat koko ajan pyrkineet estämään uudisasukkaiden hallitsemattoman muuton Ohiojoen laaksoon ja yleensä länteen.

Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä brittien armeijaa Kanadan Quebecistä käsin johtanut kenraali Jeffrey Amherst ei piitannut siitä, vaikka laittomat siirtolaiset alkoivat vyöryä alkuperäisasukkaiden alueille. Niiden asukkaiden alueille, jotka olivat tukeneet brittien pyrkimyksiä em. sodassa Ranskaa vastaan.

Toisin sanoen Pontiacin sodan (1763) yhtenä syynä oli selvästi myös se, että britit itse eivät olleet lojaaleja sodan aikaisille liittolaisilleen vaan sodan jälkeen pitivät heitä alamaisinaan. 

     *     *    *

Vaikka britit katsoivat voittaneensa Pontiacin sodan, he joutuivat myös myöntämään, että ottawat ja muut kansat tavoitteineen täytyi ottaa myös huomioon. Tällöin Fort Pittin linnoituksen ja sen sotilaiden tehtäväksi tuli se, mikä oli jo aiemmin määritelty eli hallitsemattoman siirtolaisuuden ehkäiseminen alkuperäisasukkaiden alueille. 

Käytännössä brittisotilaat eivät pystyneet - tai eivät ehkä aina halunneetkaan - estää väestön muuttoa siirtokunnista kohti länttä. Eli Detroitin rauhansopimus (1765) oli jälleen yksi sopimus, jota rikottiin heti sen solmimisen jälkeen.

Ottawien ja muiden kansojen kannalta katsottuna vuoden 1765 jälkeisten tapahtumien ei olisi tarvinnut mennä niin kuin menivät ja joita Rodgers näytelmässään ennakoi. Historiassa ei ole tai ei tarvitse olla mitään fatalismia, mitä eurooppalaiset siihen yleisesti yhdistävät.

Em. mielessä näytelmä oli poliittisesti konservatiivinen, eikä mahdollistanut vaihtoehtoisten tulevaisuuksien visioimisen, eikä antanut toivoa alkuperäiskansoille. Ottawien ym. ei olisi tarvinnut olla ongelma briteille vaan samalla tavalla mahdollisuus kuin he olivat olleet aiemmin ranskalaisille. Ranska hyötyi taloudellisesti liitosta ns. Uuden Ranskan alueella olevien kansojen kanssa ja vastaavasti alkuperäiskansat hyötyivät liitosta Ranskan kanssa, mikä auttoi niitä kehittämään talouttaan ja modernisoitumaan.

     *    *    *

Robert Rodgers on Ponteach -näytelmässään tietoinen siitä, että vaihtoehtoja olisi ollut olemassa, sillä kuningas Yrjö III halusi rakentaa Iso-Britannian miehittämille alueille alkuperäiskansoja varten valtion, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Näytelmän ensimmäisessä näytöksessä tähän viitataan kertomalla lahjoista, joita kuningas oli antanut alueen (intiaani)päälliköille. Jos näytelmän tiedot kuvernöörien ja linnoitusten päälliköiden toiminnasta pitävät paikkansa, kuninkaan omat alamaiset estivät tämän hankkeen toteutumisen kähveltämällä suuren osan näistä lahjoista ja varsinkin vastalahjoista. Ja se oli tietysti yhteydessä hankkeeseen perustaa Pohjois-Amerikan mantereella siirtokunnista muodostunut liittovaltio, Yhdysvallat.

Tietyllä tavalla kaikki oli aika pienestä kiinni. Jos päälliköt ja heidän kansansa olisi saatu pidettyä tyytyväisinä, mitään sotia ja kamppailuita alueiden hallinnasta ei olisi tarvinnut käydä. Tilanne olisi siten jäädytetty sellaiseksi, mitä se oli, kun Ranska oli siirtomaaisäntänä. Tätä eivät Pohjois-Amerikan mantereelle muuttaneet britit kuitenkaan selvästi halunneet.

Sotilaana, seikkailijana - ja sittemmin näytelmäkirjailijana - kunnostautunut Robert Rodgers puhuukin ensimmäisessä näytöksessä kuningas Yrjö III:n (sotilaallisesta) doktriinista, jota esimerkiksi Fort Detroitin päällikkö ei millään tavoin kunnioittanut vaan kylmän rauhallisesti ohitti oman kuninkaansa tahdon, eikä siten ollut hänelle lojaali.

Siten ei olekaan mikään ihme, ettei näytelmää koskaan esitetty ainakaan Pohjois-Amerikan mantereella, sillä kuka nyt haluaisi saada maanpetturin leiman otsaansa ja pahimmassa tapauksessa joutua teloitetuksi!

     *     *     *

Robert Rodgersin luoma asetelma on teoreettisesti kiinnostava ja sitä voi pohtia hieman eteenpäin. Millaisen valtion Iso-Britannia olisi mahdollisesti voinut luoda Ohiojoen laakson ympärille, jos tätä hanketta ei olisi sabotoitu? Lähtökohtana Iso-Britannian kruunulla joka tapauksessa oli se, että se olisi intiaanivaltio. Mutta olisiko tämä valtio ollut samanlainen kuin siihenastiset itsenäiset valtiot vai jonkun muun kaltainen valtio?

Kenties todennäköisin vaihtoehto olisi rakentunut Ranskan jo rakentavan toimivan mallin pohjalle, mitä kuningas Yrjö III selvästikin halusi ja yritti jäljitellä, mutta ei saanut omalta armeijaltaan ja varsinkaan massoittain Pohjois-Amerikkaan muuttaneilta uudisasukkailta tukea. Turkiskauppiaat varmasti halusivat tätä mallia, sillä sen avulla alueen tärkeimmät rikkaudet  tuohon aikaan saatiin Lontoon markkinoille. Toisin sanoen kruunu tuki Iso-Britannian talouselämän intressejä valtiohankkeessa samalla tavoin kuin Ranska ennen brittejä.

Ranskaan malliin Iso-Britannia ymppäsi - tai olisi ympännyt - jollain tavoin oman toimivan mallinsa, jonka se oli rakentanut irokeesi-konfederaation kanssa itärannikolla. Em. hankkeesta oli jo merkkejä, kun Robert Rodgersin näytelmässä Pontiacia puhutellaan kuninkaana, jolla oli oma imperiuminsa. Tosiasiassa mitään tällaista ei ollut, mutta ehkä ottawa-päällikölle haluttiin uskotella, että hän oli samanlainen puolikuningas (half-king) jollainen oli irokeeseilla ja jollaisia oli Iso-Britannian muissa siirtomaissa. Ja hänen asemaansa pönkitettiin lahjoilla ja lahjuksilla, mikä herätti myös ottawa-päälliköissä kateutta. Pontiachan loppujen lopuksi oli vain tavallinen heimopäällikkö, ei edes oman kansansa suuri päällikkö tms.

     *     *     *

"Ponteach" (1766) -näytelmän ensimmäisessä näytöksessä kuninkaan suunnitelma suli hänen omiin alamaisiinsa, jotka toimivat maansa etuja vastaan. Pontiac alkoi muiden ottawa-päälliköiden ja muiden alueen kansojen kanssa suunnitella kapinaa brittejä vastaan. Tämä tapahtui varmaan ainakin osittain toinen toisistaan riippumatta. Kaiken lisäksi brittien puolella olleet irokeesiliittoon kuuluvat senecat suunnittelivat hekin kansannousua, sillä he eivät olleet tyytyväisiä asemaansa Suuren siirtomaasodan jälkeen, jossa he olivat olleet brittien puolella. 

Ns. rajaseudulla eli siirtokuntien ja Ohiojoen laakson alueen välisellä alueella asuvilla kansoille olivat tässä tilanteessa omat syynsä olla tyytymättömiä britteihin. Tätä puolta tilanteesta ei Rodgersin näytelmässä jostain syystä ole nostettu esiin vaan on vain keskitytty Pontiacin ottawiin ja kansoihin Suurten järvien alueella. Etelämmässä asui ennen muuta shaweita ja delawareja, jotka olivat olleet neutraaleja siirtomaasodan aikana ja siten edesauttaneet brittien menestyksessä ranskalaisia vastaan.

Asetelma oli kaiken kaikkiaan huomattavasti mutkikkaampi kuin millaisena Rodgers sen esittää, mutta hän katsoikin asiaa Detroitista, jossa hän oli itse sodan aikana. Hän ei ehkä edes tiennyt mitä kaikkea muualla tapahtui.

     *     *     *

Toisessa näytöksessä Pontiac esittää pojilleen Philipille ja Chekitanille sekä sotapäällikölleen Tenescolle sotasuunnitelmansa. Mitään sellaista, mitä näytöksessä kerrotaan, tuskin tapahtui. Pontiacilla ei edes ollut imperiumia tai kuningaskuntaa ja hän tuskin suunnitteli jättävänsä imperiumiaan jälkeläisilleen. Tässä Rodgers käyttää omaa mielikuvitustaan, ja projisoi alkuperäiskansoihin sitä, miten eurooppalaiset ovat toimineet ja miten britit itse ajattelevat ja toimivat. 

Ja luultavasti oli vain sattumaa, että esimerkiksi ranskalaisten / brittien linnoitukset tuhottiin keväällä 1763 lähes samaan aikaan eri puolilla aluetta. Pontiac tosin lähetti heimoille / kansoille pyyntöjä heimojen alueilla olevien sotilaallisten tukikohtien tuhoamiseksi, mutta hän ei voinut antaa käskyjä yksittäisille hiemopäälliköille, jotka toimivat itsenäisesti. Vastaavasti muut heimot lähettivät pyynnön tai pyyntöjä edelleen muille kauempana oleville heimoille jne. Mistään keskitetystä toiminnasta ei voinut puhua vaan siitä, että eri heimot samaan aikaan kokivat tilanteen kestämättömäksi eli sellaiseksi, että brittisotilaat tuli ajaa pois alueelta ja heidän tukikohtansa hävittää.

Britit liittolaisina osoittautuivat huonommaksi vaihtoehdoksi kuin mitä oli olla liitossa ranskalaisten kanssa, ja siksi Pontiac haki tukea ranskalaisilta hankkeelleen (myös näytelmässä). Koko tilannetta, Pontiacin kapinaa ei välttämättä olisi edes syntynyt, jos britit olisivat toimineet tilanteessa taitavammin. Ja suurin osa virheistä onkin pantu brittejä Kanadasta käsin johtaneen kenraali Amherstin piikkiin. Esimerkiksi Detroitin komentaja oli tietoinen siitä, että Pontiac ja muut päälliköt eivät hyväksyneet lahjojenvaihto -järjestelmän poistamista (tai henkentämistä), mikä symbolisesti vahvisti kansojen välisen liiton olemassaolon.

     *     *     *

Näytelmässä yksi irokeesiliittoon kuulunut mohawk-heimo on tarjolla Pontiacin liittolaiseksi, mikä lienee Rodgersin omaa keksintöä. Hän oli ehkä kuullut huhuja siitä, miten irokeesiliitossakin oli tyytymättömyyttä brittejä kohtaan ja siltä pohjalta hän oli kehitellyt näytelmäänsä tällaisen juonteen. Mohawkit olivat hyvin brittimyönteisiä ja esimerkiksi näytelmässä mainittu Hendrick olisi tuskin missään tilanteessa liittoutunut Pontiacin kanssa. Eikä hän olisi pystynytkään, sillä hän kuoli jo vuonna 1755. Mohawkien alue oli syvällä olemassaolevien siirtokuntien sisällä, eikä se ollut Ohijoen laakson ympärillä asuvien heimojen kiinnostuksen kohteena. 

Toisin sanoen Pontiacin kapinassa ei uhmattu tai uhattu olemassa olevia siirtokuntia vaan vain niiden levittäytymistä Allegheny-vuoriston länsipuolelle.

Olennaista on muistaa, etteivät alkuperäiskansat olleet koskaan olleet sinänsä valkoisia vastaan niin kuin valkoiset olivat olleet heitä vastaan. Päinvastoin. Kaikissa tilanteissa heimot halusivat vuorovaikutukseen valkoisten kanssa, mikä on jäänyt  mm. monilta kronikoitsijoilta ja historioitsijoilta huomaamatta.  Ja varsinkin siirtokunnat Pennsylvania ja Virginia halusivat päästä jossain vaiheessa intiaaneista kokonaan eroon ja ne maksoivat jopa tapporahaa.

Alkuperäiskansoille siirtomaaisännät puolestaan olivat kuin vanhemmat (isä) lapselle. Hyvä isä ei alista lastaan vaan auttaa häntä, silloin kun hän tarvitsee apua. Siksi esim. ottawilla ei ollut mitään sitä vastaan, että esimerkiksi heidän kuninkaansa oli Yrjö III. Ja Pontiac tyytyi varmasti olemaan vain puolikuningas tai oman heimonsa alueen "kuningas". Itse nimityksellä tuskin oli mitään merkitystä.

Tällainen ajattelu oli tiettyyn rajaan saakka hyvin perusteltua. Vaikkapa Pontiac tiesi hyvin, että oli monia asioita, joissa he eivät pystyneet haastamaan - eivätkä halunneetkaan - ranskalaisia tai brittejä. Heillä oli mm. kehittynyttä teknologiaa, mistä kansat olivat tulleet 150 vuoden aikanna riippuvaisiksi.  Ja vastaavasti ranskalaiset  / britit hyötyivät vastavuoroisesti kaupasta heidän kanssaan.

     *     *     *

Kun isä ei enää huolehdi lapsestaan niin kuin hän on aiemmin huolehtinut, lapsi alkaa kapinoida. Siitä yhdellä tasolla Pontiacin kapinassa oli kysymys, mutta myös paljosta muusta.

Brittien ja irokeesienkaan suhde ei ollut enää siirtokuntien paineessa kovin toimiva, joten kuningas Yrjö III selvästi haki jotain uutta mallia Iso-Britannian ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen suhteiden hoitamiseksi. Haussa oli ehkä aivan uusi malli valtioksi. Tällainen malli oli ehkä jopa löytynyt, mutta - kuten edellä todettiin - se oli ammuttu alas. Ja tästä Robert Rodgers oli siis tehnyt näytelmän, joka pääpiirteissään vastasi tilannetta, jossa oltiin.

Rodgersille oli jäänyt vain hämärän peittoon millä tavoin heimot ja kansat olivat suhteissa keskenään. Niillä ei ollut halua eikä tarvetta nostaa yhtä päällikköä ylitse muiden, sillä olemassa oleva tilanne oli toimiva. Toisaalta yksittäiset päälliköt kuten Pontiac mielellään pullisteli varsinkin briteille, mutta muut ottawa-päälliköt pudottivat hänet helposti maanpinnalle.

      *      *      *

Näytelmässä Pontiac epäonnistuu kapinassaan, koska hän ei saanut pidettyä liittoaan koossa, mistä oli merkkinä se, että hän ei päässyt poikiensa juonittelun takia liittoon irokeesien (mohawkien) kanssa - ja britit löivät Ponntiacin joukot.

Totta oli, että Pontiac tietyllä tavalla hävisi sotansa, mutta ei sillä tavalla kuin näytelmässä on kerrottu. Häntä ei lyöty sotilaallisesti, mutta hän epäonnistui Fort Detroitin valtauksessa. 

Suurimmaksi osaksi heimot eri puolilla Ohiojoen laaksoa päihittivät britit. Vain kolme tukikohtaa jäi brittisotilaille, mutta se riitti heille. Heimot eivät saaneet ajettua brittejä kokonaan pois, ja saaneet ranskalaisia tilalle. Kaikki jatkui tietyllä tavalla 10 vuotta ennallaan kunnes siirtokunnat alkoivat vyöryä kohti länttä.

Linkit:

Robert Rogers. Ponteach. 1776 (Project Gutenberg)

Francis Parkman. The Conspiracy of Pontiac and the Indian War after the Conquest of Canada. 1851 (Project Gutenberg)

Thomas Guthrie Marquis. The War Chief of the Ottawas.  A Chronicle of the Pontiac War. 1915 (Project Gutenberg)

perjantai 4. joulukuuta 2020

RUNO ON VAPAA 7 / 2020 - Villi, barbaari vai sivistynyt?

Vaikka britit voittivat Suuren siirtomaasodan, vuonna 1755 he olivat alakynnessä Länsi-Virginiassa, jossa britit ja ranskalaiset liittolaisineen olivat rajaseudulla vastakkain, mikä oli ainoa rintamalinja - jos sellaisesta voi edes puhua - kahden osapuolen välillä, vaikka taisteluita käytiin muuallakin. 

Britit jopa varta vasten lähettivät lisäjoukkoja Iso-Britanniasta siirtomaihinsa eli kenraali Edward Braddockin joukot, jotka kokivat Fort Duquesnen luona kutakuinkin täydellisen tappion - eivät niinkään ranskalaisten takia - vaan heidän liittolaistensa (ottawat,potawatomit ym.) ansiosta.  Parista tuhannesta brittisotilaasta yli 400 brittisotilasta kuoli kahakassa. Joukkoja oli molemmin puolin määrällisesti suunnilleen yhtä paljon.

Braddockin tehtävä oli selvästi ylimitoitettu ja epärealistinen, kun tarkoituksena oli kaiken lisäksi saada koko Ohiojoen alue hallintaan.

     *     *     *

Joukot palasivat arvatenkin varsin pettyneinä pitkän vaelluksensa jälkeen takaisin Philadelphiaan. Joukossa oli brittien lisäksi siirtokuntien miliisijoukkoja, jotka lähtivät kukin omia reittejään takaisin.

Kun joukko senecoja Greenbrierissä kohtasi brittijoukkoja, ne luultavasti olivat juuri Braddockin armeijan joukkoja, sillä tiettävästi alueella ei tuohon aikaan muita sotilaita voinut liikkua.

Kenties sotilaat pyrkivat pettymystään ja kiukkuaan kohtaamiinsa intiaaneihin sen kummemmin ajattelematta keitä he olivat. Itse taisteluissa he onnistuivat tappamaan vain kourallisen ranskalaisia, kanadalaisia ja alkuperäisasukkaita.

He saattoivat jopa ajatella, että tappio oli heidän liittolaistensa irokeesien syytä, koska he eivät olleet liittyneet brittijoukkoihin. Oli miten oli: asia jäi kaihertamaan brittien ja irokeesien suhteita moneksi vuodeksi.

     *      *      *

Asia joka oli jo poissa päiväjärjestyksessä sai yllättävää jatkoa heti Suuren siirtomaasodan jälkeen, kun Pohjois-Amerikan kansat huomasivat, ettei heitä oltu mitenkään huomioitu Pariisin rauhansopimuksessa (1763); ja ne nousivat britti-impeurimia vastaan Pontiacin kapinassa (1763-65). 

Tässä sodassa lukuisat  lähinnä Ohiojoen laaksossa asuvat kansat tuhoavat kaikki mahdolliset entiset Ranskan ja nykyiset Iso-Britannian sotilaalliset linnoitukset, joita on toistakymmentä. Tärkeimmät linnoitukset Fort Pitt, Fort Detroit ja Fort Niagara jäävät silti brittien haltuun, mikä tietyllä tavalla kuivattaa kokoon tämän kapinan. Ottawa-päällikkö Pontiacin koordinoimat joukot eivät saa aluetta hallintaansa vaan britit jäävät sotilaineen alueelle.

Kapinan jälkeen solmittiin Detroitissa rauhansopimus (1765), joka rauhoitti niin siirtokuntien alueen kuin alueet aina Misssissippille asti kymmeneksi vuodeksi.

     *     *     *

Valkoisten kannalta merkittävimmät yhteenotot tapahtuivat rajaseudulla Ohijoen ja Allegheny-vuorten välissä. Ja ne saivat valtavasti julkisuutta - niin aikoinaan - kuin varsinkin kronikoissa ja historiakirjoissa.

Pohjoisessa kiinnostavimmat tapahtumat liittyivät Fort Detroitin piiritykseen, mikä oli ottawa-päällikkö Pontiacin tehtävä. Siitä historioitsijat saivat aineistoa sotilaiden päiväkirjoista ym. aikalaislähteistä.

Lännessä oli rauhallisempaa ja vasta kapinan loppuvaiheessa siellä oli joitain yksittäisiä tapahtumia, jotka liittyivät lähinnä sitkeimmin brittejä vastustavien rauhoittamiseen ja pakottamiseen rauhaan.

Etelän tapahtumat pyörivät muutaman linnoitetun kylän ympärille, joista yksi oli Daniel Boonen Boonesborough, mutta tällä alueella oli vielä varsin vähän asukkaita.

Joten suurin kiinnostus oli idässä, josta tuhannet - jopa sadattuhannet ja lopulta miljoonat - uudisraivaajat, immigrantit, maahanmuuttajat odottivat tilaisuutta päästä valloittamaan intiaanien maita.

     *     *     *

Ensimmäiset pysyvästi asutetut alueet sattuivat aiemmin mainitun Greenbrierin alueelle, joka vuonna 1763 oli myös shawneiden hyökkäyksen kohteena.

Enkä usko, että on sattumaa, että - näin olen asioita tulkinnut - tapahtuvat samalla kaavalla kuin vuonna 1758, kun brittisotilaat kohtasivat Greenbrierissä kahdeksan seneca-sotilasta ja heidän mukanaan olevat seitsemän delawarea.

Tästä jälkimmäisestä kohtaamisesta on lukuisia versioita, eivätkä kertomukset käy hyvin yksiin keskenään, joten niiden lukija / kuuntelija joutuu tekemään omia päätelmiään siitä, miten asioiden on täytynyt mennä.

     *     *     *

Lähtökohta kaikissa tarinoissa on sama: 50-60 ystävällistä shawneeta saapuu eräänä päivänä Greenbrieriin, ensin Muddy Creekiin ja sitten Big Levelsiin ja tappaa vastaansa tulleet miehet ja ottaa naiset ja lapset vangeiksi niin kuin heidän sissisota-tyyliinsa on vuosisatoja kuulunut.

Toisissa tarinoissa Clendeninin asutukselle on kokoontunut 50-100 sata henkilöä juhlimaan, mutta ei ole selvää mitä tarkalleen ottaen on juhlittu. Joka tapauksessa isäntä on palannut juuri metsältä ja saanut muhkean saaliin useita hirviä, joten vietetään kai jonkinlaisia peijaisia tms. 

Toisissa tarinoissa ei ole mitään viittauksia juhliin tai edes siihen, että naapureita olisi saapunut Big Levelsin muista osista juuri tuona päivänä Clendeninien luokse, mikä tietysti herättää paljon epäilyksiä, mistä tässä tarinassa oikein on kysymys - ja mitä lukijoille / kuulijoille halutaan uskotella ja kertoa.

Edellinen versio selvästi viittaa siihen, että shawneet ovat tulleet tappamaan kaikki Big Levelsin asukkaat, jotka olivat kokoontuneet yhteen. Asukkaat asuivat kaukana toisistaan - ja mikäli he eivät olisi kokoontuneet yhteen - ei heitä kaikkia tai edes suurta osaa olisi voitu tappaa tai se olisi ollut aivan turhan vaivaalloista, jotta sellaiseen olisi ryhdytty. Miksi tällainen kuva asiasta haluttiin antaa, voisi olla esimerkiksi siirtokuntien (Virginia, Pennsylvania) sotapropagandaa.

Jälkimmäisessä versiossa tarinaa kertoo 16-vuotias nuori mies John Ewing, joka oli kahden orjan kanssa läheisellä pellolla ja kuuli ammuntaa. Uteliaisuuttaan pojat menivät katsomaan mistä oli kysymys ja kohtasivat matkalla kaksi ystävällistä shawneeta.

Kotona he näkivät tai saivat tietää, että hänen setänsä Archibald Clendenin oli ammuttu, kun hän oli yrittänyt paeta talosta. Muu perhe otettiin vangiksi ja asutus poltettiin. Myöhemmin rauhanneuvotteluiden yhteydessä vangit saivat tilaisuuden palata takaisin esimerkiksi Jackson Riverille Pennsylvaniaan, mistä he olivat aikoinaan lähteneet Allegheny-vuorten toiselle puolelle.

Yhteistä vuonna 1758 kerrotun Greenbrier-tarinan kanssa on myös julma välikohtaus sen jälkeen, kun vangit oli otettu matkaan. Archibaldin vaimon Annen yksi lapsista oli pieni vauva, jonka hän otti pitkälle matkalle kohti Scioto-joen shawnee-kylää, jonne oli kahden viikon kävely- ja venematka.

Sopivan tilaisuuden tullen Anne kuitenkin karkasi ja palasi tilalle ja sieltä edelleen isänsä luokse Jackson River -joen asutukselle ja meni myöhemmin uudelleen naimisiin. Tarinassa shawnee-intiaanit esitetään tarinassa julmina vauvan/lapsen surmaajina, kun he päätyivät antamaan hänen lapselleen armomurhan. Lapsi ei olisi kestänyt päivääkään ilman ruokaa ja äitiään saati sitten kahden viikonn matkaa, mikä oli itsestään selvä asia. Vai miten itse olisit toiminut tilanteessa, jossa edessä on vauvalle varma kuolema? Jättänyt elävänä eläinten ruoaksi?

      *     *     *

Tarina on ikoninen tarina intiaanien pahuudesta ja julmuudesta, millä tavoin asiat voidaan tietysti halutessa esittää.

Yhtä hyvin tarinan voi esittää toisesta näkökulmasta ja tulkita tapahtumia toisella tavoin.

Linkit:

Alexander Scott Withers. Chronicles of Border Warfare. 1895

torstai 3. joulukuuta 2020

RUNO ON VAPAA 6 / 2020 - Villi, barbaari vai sivistynyt?

Tämän tekstin kirjoittaminen viivästyi, koska jäin miettimään yhtä kertomusta, joka esitettiin Eastonin kongressissa Pennsylvaniassa vuonna 1758. Paikalla olivat kaikkien seitsemän (7) siirtokunnan kuvernöörit ja niiden alueilla asuvien alkuperäiskansojen edustajat perheineen.

Äänessä oli oneida-irokeesien päällikkö Thomas King (jo pelkkä hänen nimensä herätti hämmennystä, sillä luulin aluksi hänen olleen britti tai ranskalainen, mikä ei kuitenkaan sopinut millään tavoin muuhun kuvioon.)

Päälliköt kertoivat kongressissa, mikä heillä oli hampaankolossa eurooppalaisia vastaan. Huomionarvoista on, että kovin syvälle tässä kysymyksessä ei päästy, vaikka päälliköt pääsivätkin purkamaan tunteitaan ja asioita, jotka olivat päällimmäisenä heidän mielessään. 

Kongressin tavoitteena selvästi oli vain rauhoittaa niitä heimoja, jotka kokivat pahiten tulleensa kaltoinkohdelluksi ennen muuta lenapeja (delawaret). Samalla veriset yhteenotot Pennsylvanian ja Virginian länsirajalla haluttiin saada hillittyä. Tässä tavoitteessa ainakin hetkellisesti onnistuttiin, vaikka Suuri siirtomaasota muuten vielä jatkui Ranskan ja Iso-Britannian ja niiden kanssa liitossa olleiden kansojen välillä.

Lyhysti sanottuna: brittien voittoa sodassa helpotti suuresti se, että delawarejen lisäksi shawneet jättäytyivät neutraaleiksi. Toisaalta aiemmin neutraaleina olleet irokeesit (myös senecat ja ilmeisesti myös mingot) lupasit vuodesta 1758 olla brittien liittolaisia sodassa.

     *     *     *

Ennen kongressia tilanne oli tosi paha Pennsylvanissa, mikä oli ehkä hieman yllättäen kveekarien aiheuttama, jotka olivat ideologisesti sitoutuneita rauhaan, mutta käänsivät lopulta täysin kelkkansa. Jopa niin että jossain vaiheessa delawarejen tappamisesta alettiin maksaa tapporahaa, mikä innovaatio levisi myös muihin siirtokuntiin, mikä ei tietysti ollut omiaan parantamaan kansojen välisiä suhteita rajaseudulla (suhteita jotka olivat muutenkin huonoja eurooppalaisten huonon käytöksen takia).

Kronikoissa ja historiakirjoissa delawaret esitetään pääasiassa pahiksina, joiden ei olisi pitänyt reagoida ennen muuta maanryöstöihin sillä tavoin kuin he tekivät. Lopulta ylpeän ja omanarvontuntoisen kansan selkäranka vain murtui, eivätkä ennen muuta nuoret delaware-soturit enää hyväksyneet, että jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä he joutuivat härskin petkutuksen seurauksena jättämään heille pyhästi luvatun isänmaan.

Tilanne kärsjistyi ns. Penn's Creekin joukkomurhaan, jossa delawaret yksinkertaisesti hävittivät alueilleen syntyneen asutuksen ja tappoivat suuren osan mailleen muuttaneista miehistä. Naiset ja lapset otettiin vangeiksi, ja tarkoituksena oli - niin kuin aina tällaisissa tilanteissa - pyrkiä adoptoimaan heidät delaware-heimoihin, jolloin he saivat tasa-arvoisen aseman muiden kanssa.

Tapahtumaa seurasi toisia samanlaisia tilanteita - sekä kostonkierre, mikä nyt Eastonissa haluttiin lopettaa. Ja se saatiinkin loppumaan.

     *     *     *

Silti tilanne oli delawarejen kannalta surkea, sillä heillä ei ollut enää tilaa, vihamielisten valkoisten uudisasukkaiden keskuudessa, Pennsylvanian alueella eli omalla kotiseudullaan vaan he joutuivat vähitellen muuttamaan kokonaan Ohiojoen laaksoon, mikä tosin oli heidän kannaltaan siinä tilanteessa hyvä ratkaisu.

Eeastonin sopimuksessa Allegheny-vuorten länsipuolinen alue (nykyinen Länsi-Virginia) jopa luvattiin alkuperäiskansoille eräänlaisena reservaattina, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut vaan siirtolaiset vyöryivät heti Suuren siirtomaasodan jälkeen (ja jo sen aikana) myös sinne.

Ja se Thomas Kingin tarina liittyy juuri tähän muuttamiseen vuorten toiselle puolelle. Mietin miksi ihmeessä kahdeksan miehen joukko irokeeseja kolme vuotta aiemmin vuonna 1755 oli matkalla - ja minne - kulkiessaan kohti länttä Greenbrierin jokivarren ohi, jonne olivat tuolloin muuttaneet ensimmäiset laittomat siirtolaiset Virginiasta. Mukanaan heillä oli kaiken lisäksi seitsemän vankia.

Ja miksi he Greenbrierin alueella kohtasivat 150 brittisotilasta, jotka kohtelivat heitä kaltoin ja surmasivat osan irokeeseistä, mikä oli jäänyt mm. oneida-päällikkö Thomas Kingin hampaankoloon ja hän halusi saada siihen jotain selvyyttä. Tosin hän tiesi ettei tehtyä saanut tekemättömäksi - ja hän halusikin Eastonin kongressissa vain saada vapaaksi tuolloin vangitun irokeesipojan, missä hän myös luultavasti onnistui. Ainakin hän sai lupauksen siitä että asia selvitään.

      *      *     *

Irokeesit ja britit olivat Suuressa siirtomaasodassa (1754-1763), jota tuolloin käytiin samalla puolella, joskin Irokeesi-liitto ilmoitti olevansa neutraali, eikä osallistunut siihen. Joten oli kummallista että brittisotilaat alkoivat mobata irokeeseja, mutta mitä irokeeseja he sitten olivat?

Oneidojen lisäksi mohawkit, onondagat, cayugat ja senecat kuuluivat irokeeseihin. Ja tässä tapauksessa kiinnostavia ovat ennen muuta senecat, joilla oli erityisasema suhteessa vankeihin ja delawareihin (munseet). Ja ilmeistä on että vankeja kuljettavat irokeesit olivat senecoja - ja vangit luultavasti munsee-heimoon kuuluvia delawareja, joita oltiin kuljettamassa Ohiojoen laaksoon. 

Sotilaat tekeytyivät aluksi ystävällisiksi kahdeksalle senecalle (ja heidän seitsemälle munsee-vangilleen), mutta kun he olivat päässeet ilmeisesti Greenbrierin alueen ainoalle asutukselle Big Levelsiin, he alkoivat pahoinpidellä ja tappaa heitä ilman mitään selvää syytä.

Tämä oli jäänyt koko Irokeesi-konfederaation hampaankoloon moneksi vuodeksi ja se nostettiin esiin yhtenä kynnyskysymyksenä Eastonin konferenssissa 1758 ja britit ymmärtääkseni jollain tavalla myönsivät virheensä tai ainakin ottivat huomioon sen, että kysymys oli tärkeä irokeeseille.

Linkit:

Alexander Scott Withers. Chronicles of Border Warfare. 1895

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

RUNO ON VAPAA 5 / 2020 - Villi, barbaari vai sivistynyt?

Westerneistä tutut villit ja julmat intiaanit saivat alkunsa Suuresta siirtomaasodasta (1756-1763), jolloin eurooppalaisten immigranttien keskuudessa alkoivat kiertää hurjat kertomukset sulkahattupäisistä, melkein alasti liikkuvista jousin ja nuolin - ja tietysti tomahawkein -  varustetuista intiaaneista, jotka säälimättä tappoivat niin lapsia, naisia kuin vanhuksiakin. Ja jos ei muuta veivät ainakin heidän päänahkansa. Vangeiksi joutuneet miehet joutuivat aina kujanjuoksuun, jossa heidät piestiin melkein hengiltä ja monet pääsivät hengiltä viimeistään silloin, kun heidät poltettiin roviolla.

Mitäpä tuohon voi lisätä, kauhukuvien maalailu on helppoa, niihin halutaan uskoa ja ne koukuttavat, eikä niistä pääse enää eroon.

Aivan samalla tavalla esimerkiksi britit itse maalailivat kauhukuvia myös "valkoisista intiaaneista" eli niistä, jotka vain tulivat alkuperäisasukkaiden maille keltään mitään kyselemättä. Historian suuri sankari Daniel Boone oli itse asiassa juuri tällainen, vaikka häntä ei sellaiseksi mielletäkään. Aikoinaan hän kulutti aikaansa tappamalla villejä - ja väkisin muutti shawneiden ym. kansojen ikiaikaisille metsästysmaille Kentuckyyn. 

Boone oli myös keskeinen hahmo silloin, kun Suuren siirtomaasodan jälkeinen rauhallinen ajanjakso muuttui hyvin toisenlaiseksi - ja mikä nosti hänet lopulta liki kansallissankariksi USA:n vapaussodassa (1776 - 1783).

Yleinen väite tuolloin oli, että intiaanien julmuus jollain mystisellä tavalla siirtyi valkoisiin valloittajiin. Toisaalta uudisasukkaat eivät antaneet intiaaneille juuri mitään ihmisarvoa. Esimerkiksi heidän tappamisestaan seurasi vain harvoin mitään rangaistuksia. Ja villejä tapettiin erään kuvailun mukaan "suorastaan uskonnollisessa hurmoksessa". Pakanoitahan ne olivat. 

Sekin on hyvä muistaa, että alkuperäisasukkaille sodassa tappaminen ei ollut itsetarkoitus, eikä siihen tähdätty, vaan se kuului valkoisten sivistyneeseen sotimiseen. Jos valkoisia tapettiin, sitä tehtiin kostoksi. Silmä silmästä, mutta sitä eurooppalaiset eivät tietysti nielleet.

     *     *     *

Siirtomaavallan oli vaikea niellä sitäkään, etteivät heidän alistamansa kansat tyytyneet kohtaloonsa vaan alkoivat kapinoida isäntiään tai "isäänsä" vastaan.

Jokaista hyökkäystä valkoista vastaan pidettiin perusteettomana - ja rangaistavana tekona, eivätkä eurooppalaiset luultavasti edes tajunneet  tai ainakaan hyväksyneet olevansa eräänlaisessa sissisodassa rajaseudulla. 

Asetelma oli hämmentävän ristiriitainen. Valkoiset rynnivät Iso-Britanniankin tulkinnan mukaan laittomasti alkuperäiskansojen maille, mutta nämä eivät olisi saaneet millään tavalla reagoida tilanteeseen. Tai heidät leimattiin villeiksi, barbaareiksi ja sivistymättömiksi.

Toisaalta suurimpana ongelmana pidettiin sitä, etteivät esimerkiksi shawneet ja delawaret sotineet eurooppalaisilla säännöillä. Jos he olisivat toimineet eurooppalaisittain reilusti ja eettisesti he ilmeisesti olisivat saaneet lahdata vaikkapa kaikki laittomat siirtolaiset.

Linkit:

Alexander Scott Withers. Chronicles of Border Warfare. 1895

RUNO ON VAPAA 4 / 2020 - Villi, barbaari vai sivistynyt?

Siirtomaavalta Iso-Britannia näki 1600-luvun alussa mielellään juuri Irokeesien liiton sellaisena tahona, jonka kanssa se saattoi liittoutua ja tehdä sopimuksia. Muilla heimoilla tai ennemmin kansoilla ei ollut vastaavanlaista organisaatiota, jonka kanssa olisi voinut keskitetysti sopia asioista. 

Kaikesta huolimatta Ranska onnistui huronien / wyandot'ien kautta hoitamaan omalta kannaltaan tärkeät asiat eli lähinnä turkiskaupan jopa huomattavasti paremmin kuin miten Iso-Britannia onnistui irokeesien kanssa, mistä syntyi ongelma. Eihän siinä niin pitänyt käydä, että valtiot - tai valtiontapaiset muodostelmat - jäävät toiseksi verkostomaisille toimijoille.

     *    *    *

Ennen eurooppalaisten tuloa Pohjois-Amerikkaan itärannikolla aina Mississippille asti - ja pohjois-etelä-suunnassa Suurilta järviltä Ohiojoen laakson eteläpuolelle - kansojen välillä oli dynaaminen tasapaino.

Vaikka Irokeesien liitto oli vahva, vahvoja olivat myös sen naapurit, eikä kansojen välillä ollut mitään suuria ongelmia. Perinteiden mukaisesti yksittäiset heimot kävivät keskisiä kamppailuitaan, mikä liittyi jos ei muuta niin mieheksi tulemisen rituaaliin. Naapurikansan kaverista täytyi ottaa mittaa, jotta tuli miehen mittaiseksi.

Kaiken muun muassa eurooppalaiset toivat eurooppalaisen sodankäynnin ihanteet ja tavat alkuperäiskansojen riesaksi - ja tuhoksi. Tämän lisäksi modernit, tuhovoimaiset, tappavat aseet järkyttivät kansojen ja heimojen keskistä tasapainoa, mikä taas koitui mm. huronien / wyandot'ien ja varsinkin erie-kansan kohtaloksi.

Iso-Britania ja Ranska saivat aikaan toiminnallaan sodan, jossa muilla kuin irokeeseilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Ranska näet kieltäytyi toimittamasta irokeesien vastustajille aseita ja irokeesit taas saivat hollantilaisilta ja briteiltä niin paljon aseita kuin halusivat, mikä johti mm. eria-kansan täydelliseen tuhoamiseen.

Britit olettivat irokeesien kautta saavansa heille arvokkaan turkiskaupan monopolin itselleen, mutta sota ei heidän epäonnekseen vaikuttanut juuri tähän asiaan millään tavoin. Kymmeniä tuhansia alkuperäisasukkaita kuoli turhaan brittien ahneuden ja kapitalististen pyrkimysten takia.

     *    *     *

Suurin yhteenotto siirtomaavaltojen kesken oli vuosina 1756 - 1763, jolloin oli ns. Suuri siirtomaasota, jota käytiin muuallakin kuin Pohjois-Amerikan mantereella. Koko kahina alkoi Ohiojoen laaksosta ns. raja-alueelta, joka tunnetaan paremmin Länsi-Virginiana. Sekä Ranska että Iso-Britannia katsoivat, että alkuperäiskansojen maat kuului juuri heille.

Britit Irokeesien liiton liittolaisina vetosivat 100 vuoden takaiseen tilanteeseen, jonka he olivat itse saaneet aikaan. Esimerkiksi Erie-järven eteläpuolella asunut erie-kansa hallitsi suurta osaa laaksosta, mutta heitä ei enää ollut, koska irokeesit eurooppalaisine aseineen oli heidät hävittänyt, minkä jälkeen alueelle jäi vain satunnaisia heimoja muuta kuin erie-kansaa.

Vähitellen brittien ja irokeesien Suurilta järviltä ajamat huronit sekä shawneet ja delawaret ym. siirtyivät Ohiojoen laaksoon ja asuttivat sen pysyvästi. Myös shawneet ja delawaret olivat joutuneet siirtymään brittien siirtokuntien jaloista aina vain lännemmäksi. Ja itse asiassa shawneet olivat aikoinaan asuneet Ohio- ja Scioto-jokien varressa, jonne heitä nyt muutti takaisin.

Ranskaa vallitseva tilanne ei häirinnyt sillä kansat eivät asettuneet poikkiteloin sen kanssa vaan elivät sopuisasti Ranskan liittolaisina ja kauppakumppaneina.

      *      *     *

Kun eurooppalaisia yhä enemmän virtasi siirtokuntiin ennen muuta Pennsylvaniaan ja Virginiaan, tila loppui kesken. Peltopinta-ala ja metsät ei enää riittänyt kovin hyvin kaikille - ja uudisasukkaat havittelivat reheviä ja rikkaita uusia alueita lännestä, jossa asui vain villejä.

Suuri siirtomaasota päättyi Iso-Britannian voittoon, mikä merkitsi, että Pariisin rauhansopimuksessa (1763) Ranska luovutti suurimman osan ns. Uutta Ranskaa briteille, mistä alueen alkuperäiskansat olivat tyrmistyneitä. Heitä ei oltu huomioitu rauhassa millään tavoin vaan Ranska - heiltä mitään kysymättä muka - luovutti heidän maansa heidän viholliselleen!

Tätä eivät hevin nielleet sen kummemmin Ranskan kuin kaikki Iso-Britanniankaan liittolaisina taistelleet, mistä seurasi kaksi lähes samanaikaista sodanjulistusta. Toisaalta irokeeseihin kuuluneet senecat ja Ranskaa tukeneet ottawat naapureineen halusivat muutosta tilanteeseen, joko oli heitä kuulematta syntynyt. Tähän vaatimukseen yhtyivät lukuisat muut kansat.

     *     *     *

Kansojen nousu johti 10 vuoden rauhalliseen kauteen Allegheny-vuorten länsipuolella, mikä sai aikaan mm. sen, että uudisasukkaita ryntäsi laittomasti aina Ohiojoelle asti. Oikeusvaltio Iso-Britannia ei edes armeijansa avulla saanut eurooppalaisia siirtolaisia kuriin, eikä välttämättä halunnutkaan.

Vastaavasti rajaseudulla asuvat ja metsästävät delawaret, shawneet ja mingot (senecoita) olivat varsin pitkämielisiä eivätkä kovin hevin tapojensa vastaisesti reagoineet siihen, että heitä vastaan hyökkäiltiin ja varsinkin heille varatuille alueille (reservaattiin) muutti valkoisia siirtolaisia. He kun tiesivät Iso-Britannian kruunun olevan ainakin muodollisesti heidän puolellaan!

Linkit:

Howard Henry Peckham. Pontiac and the Indian Uprising. 1947

tiistai 1. joulukuuta 2020

RUNO ON VAPAA 3 / 2020 - Villi, barbaari vai sivistynyt?

Kaivoin mieleni sopukoista kirjan, jota en ole vielä lukenut, vain tilannut. Lewis H. Morganin "Ancient Society" (1877).

Joskus aikoinaan ajattelin joskus ehkä lukevani sen, ja ehkä nyt sille on sosiaalinen tilaus, sillä elämmehän kehkeytyvän barbaariuden - tai jopa villeyden aikaa. Kaikelle sivistykselle on sanottu 'Näkemiin!' jo vuosia sitten.

Morganin kirja oikeastaan putkahti sattumalta esiin lukiessani - tai ennemmin selatessani - Rani-Henrik Anderssonin kirjaa "Intiaanit : Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia" (2010).

Anderssonkin ohitti Morganin teoksen lähinnä maininnalla siitä, että Friedrich Engels perusti näkemyksensä valtion (ja perheen sekä yksityisomaisuuden) synnystä Morganin tutkimuksiin, mutta että tänä päivänä, nykytiedon valossa asiat nähdään toisin kuin 1800 -luvun lopulla.

Anderssonin heitto jäi häiritsemään minua: miksi hän teki heittonsa? Itse miellän, että länsimaissa niin poliittiset liberaalit kuin sosialistit (ideologisesti) perustavat näkemyksensä ja arvonsa Morganin ja Engelsin teosten esittämiin näkemyksiin.

Seuraava kysymys tietysti on: miksi ne ovat niin ongelmallisia vielä vuonna 2010 ja 2020. Miten ne vielä ohjaavat ajatteluamme ja vievät meitä harhaan?

     *    *     *

Lewis H. Morgan oli amerikkalainen sosiaaliantropologi, joka nuorena siepattiin ja adoptoitiin seneca-heimoon, missä hän kasvoi ja sosiaalistui tämän alkuperäiskansan tapoihin ennen kuin palasi oman heimonsa ja kansansa pariin.

Seneca-heimo kuului irokeeseihin, jotka muodostivat Pohjois-Amerikan laajimman yhteenliittymän eurooppalaisten kolonialistien Ranskan ja Iso-Britannian saapuessa 1600 -luvun alussa Suurten järvien alueelle. Irokeesi-kansojen toiminta muistutti mm. eurooppalaisten valtioiden toimintaa olematta kuitenkaan (vielä) valtio, mikä sai Engelsin rakentamaan Morganin ajatusten ja tutkimusten pohjalle omaa materialistista valtioteoriaansa, joka tosin käy hyvin yksin vaikkapa 1700-luvun Ranskan ja USA:n vallankumousten kanssa.

    *      *      *

Jälkiviisastellen Morgan ja Engels menivät ainakin jossain suhteessa tulkinnoissaan kokolailla metsään. Villit ja barbaarit senecat ym. irokeesit eivät olleet loppujen lopuksi niin kehittymättömiä kuin millaisina heitä teoriassa pidettiin.

Kymmenet itärannikolla ja Allegheny-vuoriston länsipuolella, Ohiojoen-laakson ja Suurten järvien välisellä alueella asuneet kansat - aina Misssissippi-joelle asti -  pystyivät aina 1800 -luvun alkuun asti haastamaan eurooppalaiset melkein asiassa kuin asiassa, mitä ei tähän päivään mennessä oli juuri pohdittu, vaikka ehkä aihetta olisi.

Erityisesti imperialistiset valtiot osoittautuivat ihmiskunnan mätäpäiseiksi armeijoineen ja uskontoineen. Niin kauan kuin eurooppalaisten ja (alkuperäis)kansojen vuorovaikutus perustui vastavuoroiseen vaihtoon ja kauppaan, asiat sujuivat vielä hyvin. Sitten kaikki muuttui, kun miljoonat eurooppalaiset vyöryivät Atlanttin yli mantereelle...

Linkit:


- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 823 - tyhmä, tyhmempi - valtio valtiossa - suomen armeija

Kun miehellä ei ole munaa, hän alkaa uhitella sotilaallisesti. Näin Suomessa. On valitettavaa, että Suomessa on instituutio, joka järjestelmällisesti heikentää kansallista turvallisuutta ja turvallisuudentunnetta, jollainen Suomen armeija on. Joten siitä olisi mahdollisimman pian ympäristöhaittana päästävä eroon.

Armeija uskoo, että se uhittelemalla Venäjälle tekee kansalaisille jotain hyvää. Päinvastoin. Se lisää Suomen miehityksen riskiä, joka lähivuosina saattaa olla hyvin suuri. Ehkä 2050 -luvulla Suomi on taas osa Venäjää. Vaihtoehto ei ole yhtään sen huonompi eikä parempi kuin nykyinen - ja varsinkin tulevaisuuden - EU-liittovaltio.

Parempiakin vaihtoehtoja toki on. Suomi voisi julistautua valtiottomaksi alueeksi, autonomiseksi alueeksi osana EU:taä ja Venäjää. Tai yrittää jättäytyä niiden ulkopuolelle nomadien valtakunnaksi, osaksi Saamenmaata.

Linkki:

Puolustusvoimat julkaisi kaksi varsin suorasukaista taisteluvideota – asiantuntijat Norjasta ja Virosta kertovat, mitä niissä näkyy pinnan alla. Vihollinen on tässä Venäjä, sanoo turvallisuus­politiikan professori Jo Jakobsen IS:lle. By Jouko Juonala. Ilta-Sanomat 01.12.2020

perjantai 27. marraskuuta 2020

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 822 - suomalaisetkin kolonialisoivat pohjois-amerikkaa - vielä vuonna 2020

Suomessa on pitkään pidetty yllä pyhää uskoa siihen, etteivät suomalaiset osallistuneet Suomen (Ruotsi-Suomen) ulkopuolella kolonialismiin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Vuonna 2019 historioitsija Seppo Sivonen ja elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen julkaisivat kirjan, jossa suurelle yleisölle kerrottiin Suurvalta-Ruotsin harjoittamasta kolonialismista, johon osallistui suuri joukko suomalaisia. Pennsylvaniaan Delaware-joen länsirannalla Nya Sverige-kompaniet -kauppakomppania perusti kauppapaikan, minkä ympärille 17 vuoden aikana rakentui siirtokunta delaware (lenne lenape) -kansan maille.

Vaikka ensin hollantilaiset ja sitten britit ja lopulta USA valloittivat siirtokunnan alueen, joukko suomalaisia jäi pysyvästi Pohjois-Amerikkaan. Siten myös suomalaiset ovat osa historiaa, jossa Sivosen ja Aaltosen sanojen mukaan "valkoinen mies varasti maita Amerikan alkuperäiskansoilta".

Ja mitä mm. suomalaiset Suomessa hyötyivät tästä kolonialismista? No, Tampella sai puuvillansa näiltä varastetuilta mailta, Amerikan puuvillaviljelmiltä ja Porvoon sokeritehdas herrojen herkkunsa sokerin Ruotsin orjaplantaaseilta Karibialta.

     *     *     *

Kolonialismi jatkuu vielä vuonna 2020, mistä tämän päivän Hämeen Sanomien reportaasi Kiitospäivän viettämisestä Los Angelesin suomalaisten keskuudessa on yksi esimerkki.

Myös suomalaiset viettävät Kiitospäivää, mikä alkuperäiskansoille symbolosoi ikävää kolonialistista menneisyyttä, jossa valkoiset eurooppalaiset veivät heiltä kaiken. Kokonaisia kansoja kuoli sukupuuttoon. Maat vietiin ja jopa esimerkiksi maissin ja tupakan viljelyyn kehitetty teknologia.

Linkki:

Tomi Hinkkanen. Kiitospäivä koronan varjossa. Hämeen Sanomat 27.11.2020 (Los Angeles)

Maya Salam. Everything You Learned About Thanksgiving Is Wrong. New York Times 21.11.2017

Päivi Puukka. Suomalaistehtaat käyttivät orjien kasvattamaa sokeriruokoa – ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus huipentui orjakauppasatamaan Karibialla. Ruotsi sai haltuunsa saaren Karibialta 1700-luvulla. Sen satamassa käytiin orjakauppaa yli sadan vuoden ajan. Yle Uutiset 20.10.2019 

Jouko Aaltonen & Seppo Sivonen. Orjia ja isäntiä : ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla. Into. 2019 

perjantai 20. marraskuuta 2020

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 1109 - Cornstalk - sodan ja rauhan mies. Osa 1

Olen viime päivinä ja viikkoina yhä enemmän miettinyt yhden shawnee-päällikön Cornstalkin (Keigh-tugh-qua) ajattelua ja toimintaa 1700-luvulla Suurten järvien alueen eteläpuolella, Allegheny-vuoriston (Appalakit) molemmin puolin.

Aikoinaan shawneet elivät ja nomadeina vaelsivat ja asuttivat alueita melkein Misssissippiltä, Allegheny-vuoriston toiselle puolelle - lähes Atlanttille asti. Sitten tulivat eurooppalaiset, ennen muuta Iso-Britannia, joka aseisti liittolaisensa Irokeesi-liiton, ja 1700-luvun alkuun mennessä kaikki oli toisin.

1730-luvulla viimeiset shawneet siirtyivät vuoriston länsipuolelle aina Ohio-joen laakson keskivaiheille, mikä itse asiassa perimätiedon mukaan olikin tämän kansan syntyaluetta, mistä yksittäiset heimot syystä tai toisesta mm. riistan perässä lähtivät muualle ja kansa hajaantui. 1770-luvulla erillään olevat heimot löysivät taas toisensa ja muuttivat asumaan tiiviiksi yhteisöksi Scioto-joen varsille.

     *     *     *

Kaikki näyti menevät shawneiden kannalta suhteellisen hyvin ennen kuin Ranska ja Iso-Britannia aloittivat Suuren siirtomaasotansa (1756-1763), joka Ohiojoen laaksosta levisi kaikkiin em. maiden siirtokuntiin ympäri maailmaa.

Shawneiden asuttamat alueet olivat tuolloin enimmäkseen ns. Uuden Ranskan alueella, jonka suurvalta Ranska oli korvamerkinnyt itselleen. Alueella olevat lukuisat alkuperäiskansat olivat asiasta tietysti eri mieltä. Osa shawneiden maista oli eurooppalaisittain katsottuna ei-kenenkään-maalla tai leveällä rajavyöhykkeellä Länsi-Virginiassa.

Alueiden omistuksesta tai hallinnasta olivat eri mieltä myös Ranska ja Iso-Britannia irokeesiliittolaisineen. 1600-luvun loppupuolella irokeesit hollantilaisten ja brittien varustamina tuhosivat koko jokilaakson, jonka asukkaat muuttivat kuka minnekin vuosikymmeniksi palatakseen sitten takaisin tai jäädäkseen muualle. Absurdia on että niin britit kuin irokeesit katsoivat jokilaakson kuuluvan heille, koska he olivat sen valloittaneet - mutta jättäneet sitten tyhjilleen. Esimerkiksi britit eivät rakentaneet alueelle linnoituksia tai irokeesit perustaneet kyliään.

1700 -luvun alussa Ohiojoen laakson muuttivat ensin shawneet ja heti perään osa wyandot-kansasta Erie-järven tuntumaan. Samoin mm. ottawa- ja miami-heimoja sekä senecoista omille teilleen lähteneet mingot sekä lenapet (delawaret), joista osa jäi vielä Pennsylvaniaan, mutta hekin muuttivat vähitellen kokonaan jokilaaksoon.

     *     *     *

Yksi shawneiden viimeisistä suurista päälliköistä Cornstalk syntyi vuonna 1720 Pennsylvaniassa, josta hänen heimonsa joutui lähtemään pakolaisiksi Allegheny-vuorten länsipuolelle. Ja lapsuutensa hän vietti Scioto-joen varrella Chillicothe-kylässä.

Kun Ranska ja Iso-Britannia 1754 aloittivat kiistelyn shawneiden silloisten maiden omistuksesta, Cornstalk oli noin 35-vuotias. Shawneet olivat Ranskan puolella, joka kannusti heitä brittejä vastaan, ja mm. shawneiden tuella Ranska  nöyryytti George Washingtonia Fort Necessityssä ja löi Braddockin sotilaat Fort Duquesnessä (myöh. Fort Pitt). Iso-Britannia ei vielä tässä vaiheessa saanut jalansijaa irokeesiliittoilaistensa 1700-luvun alussa tuhoamille ja hetkeksi valtaamille alueille.

Brittien onneksi mm. shawneet ja delawaret tekivät vuonna 1758 The Treaty of Easton -sopimuksen, missä nämä kansat jättäytyivät neutraaleiksi siirtomaasodassa. Samalla Länsi-Virginian alue luvattiin tyhjentää uudisasukkaista viimeistään sodan jälkeen, mikä oli shawneille tärkeä asia. 

Jo sodan aikana Cornstalk kuitenkin teki muutaman kymmenen soturinsa kanssa vuonna 1759 pyhiinvaellusmatkan entisille kotiseuduilleen Allegheny-vuorten toiselle puolen Pennsylvaniaan, missä he hävittivät Kerr's Creekin asutuksen, joka oli ilmeisesti rakennettu Cornstalkin entisen kotikylän paikalle. Ja palasi sitten takaisin kotiinsa Chillicotheen. Tämä yhteenotto ei liittynyt millään tavoin Ranskan ja Iso-Britannian samaan aikaan vielä käynnissä olevaan sotaan vaan oli shawneiden kamppailua omien oikeuksiensa puolesta.

     *     *     *

Kun sotatoimet loppuivat 1760, eivät siirtokunnat Pennylvania, puhumattakaan Virginiasta, joka ei ollut liittynyt The Treaty of Easton -sopimukseen, vetäneet asutuksiaan pois Länsi-Virginiasta.

Iso-Britannian kruunu kehotti asukkaita lähtemään, mutta nämä jäivät jääräpäisesti paikoilleen ennen muuta Greenbrierin alueelle, jossa oli kaksi erillistä yhtenäistä asutusta Muddy Creeksissä ja Big Levelsissä. Ja uusia asukkaita virtasi sinne tänne lisää sodan jälkeen.

Alkuvuodesta 1763 tehty Pariisin rauhansopimus hämmensi tilannetta entisestään, sillä siinä Ranska luovutti Uuden Ranskan alueen Iso-Britannialle, eikä alkuperäiskansojen oikeuksia tässä sopimuksessa huomioitu millään tavoin. Heidän maistaanhan ja niiden kohtalossa sopimuksessa kuitenkin Pohjois-Amerikan osalta oli kysymys.

     *     *     *

Shawneet ja monet muut vetivät tilanteesta omat johtopäätöksensä ja liittoutuivat Iso-Britanniaa vastaan ja aloittivat oman itsenäisyystaistelunsa, jota on kutsuttu Pontiacin sodaksi tai kapinaksi (1763-1765). Touko-kesäkuussa 1763 muutamassa päivässä shawneet, lenapet ja mingot ym. valtasivat ja hävittivät kymmenkunta Suuren siirtomaasodan aikana rakennettua ranskalaista ja brittilinnoitusta. Vain kolme tärkeintä jäi valtaamatta Fort Detroit, jota ottawa-päällikkö Pontiac piiritti sekä Fort Niagara Suurten järvien alueella sekä Länsi-Virginian  Fort Pitt, jonka tehtävänä oli selvästi suojata brittien ym. asutuksia, vaikka niiden siirtämisestä oli siirtomaasodan aikana sovittu. 

Kansojen kapina hiipui syksyn lähestyessä - ja kun piiritykset eivät tuottaneet tulosta. Fort Pittin piirityksen vielä kestäessä Cornstalk aloitti oman operaationsa Greenbrierin alueelle ja samassa yhteydessä hän kävi toistamiseen Kerr's Creekissä Pennsylvanian puolella. Asutuksia hävitettiin, kun uudisasukkaat eivät vapaaehtoisesti suostuneet lähtemään, vaikka asiasta oli sovittu. 

Greenbrierin joukkomurhiksi kutsutut tapahtumat saivat eniten huomiota siirtokunnissa, ja tapahtumia selvästikin väritettiin ja liioiteltiin - ja shawneita eri tavoin demonisoitiin. Ja samalla unohdettiin että he hoitivat vain hommansa Iso-Britannian kruunun puolesta.

    *     *     *

Vuonna 1765 Iso-Britannia ja alkuperäiskansat saivat vihdoin tehtyä Detroitissa rauhansopimuksen, joka ei kuitenkaan kaikkia päälliköitä miellyttänyt mm. Pontiacia, mutta hän jäi kantoineen lähes yksin. 

Seuraavat 10 vuotta, aina vuoteen 1774 asti olivat alueella rauhallista. Sitten hyökkäilyt raja-alueella lisääntyivät ja alkuperäisasukkaita alettiin tappaa summittaisesti. Ongelmana olivat Iso-Britanniankin vastustamat, laittomat uudisasukkaat, joita koko ajan virtasi lisää.

Aluksi brittisotilaat yrittivät estää ennen muuta eurooppalaisten siirtolaisten, uudisasukkaiden harjoittaman väkivallan, mutta tilanne paheni itärannikolla siinä määrin, että joukkojen piti lähteä sinne ja esimerkiksi shawneet ja delawaret saivat puolustautua yksin valkoisia valloittajia vastaan.

Shawneista ja muista ns. raja-alueella asuvista alkuperäisasukkaista tehtiin syypäitä levottomuuksiin siksi, että he provosoituivat ja kostivat heitä vastaan suunnatut väkivaltaiset teot kuten tapot.

Linkit:

Cornstalk. Wikipedia

torstai 19. marraskuuta 2020

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 821 - mitä jos perustettaisiin susipuolue tai ainakin klaani?

Luin aamulla ihmeissäni Suomen eduskunnassa käytyä keskustelua susista. Kukaan ei vuonna 2020 tunnu enää puolustavan Euroopan viimeisiä susilaumoja, mikä on häpeällistä. Vihreät ovat katkaisseet viimeisen yhteytensä, napanuoransa luontoon. Eihän sen näin pitänyt mennä?

Totta on tietysti, että susilla, karhuilla tai ahmoilla ei ole äänioikeutta Suomen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa, mutta ei kai se estä sanomasta painavaa sanaa petomaisilta ihmisiltä suojattomien eläinten puolesta. Tähän tilanteeseen kaivattaisiin järeää vihapuhetta susivihaajia ja -teurastajia vastaan.

Ja en panisi pahakseni, että vaikkapa Suomen armeija aseistaisi susiparat ja antaisi niiden käydä sissisotaan pahoja ihmisiä vastaan. 

Linkki:


torstai 12. marraskuuta 2020

RUNO ON VAPAA 2 / 2020 - Huolestuttavat COVID19 - rokotteet

Levitykseen ja myyntiin vuonna 2021 tulevat koronarokotteet voivat entisestään pahentaa koronatilannetta, ei ratkaista ongelmaa. Jo nyt ongelmallisimpia tapauksia ovat ne, jotka tietämättään levittävät virusta laajalle ympäristöönsä. Jatkossa kenties kaikki rokotteen saaneet ovat tietämättään potentiaalisia viruksen levittäjiä. Se ei ole ollenkaan hyvä asia. Tartunnan saaneiden ja kuolleidne määrä saattaa ensi vuoden lopulla olla ihan toista luokkaa kuin mitä se on ollut kuluvana vuonna 2020.

Lopulta epidemia ehkä taittuu, kun lähes kaikki ovat rokotettu, mutta rokote ei tietysti anna pysyvää suojaa. Ollaan loputtomassa kierteessä, eikä siitä ole näkyvissä ulospääsyä. 

Vasta sitten kun on kehitetty perinteinen rokote, joka estää myös viruksen leviämisen muihin, ollaan otettu askel eteenpäin COVID 19-ongelman ratkaisemisessa. Nyt ollaan mahdollisesti jopa kansanmurhan tiellä, jos esimerkiksi etniset vähemmistöt jäävät vuosikausiksi kokonaan rokottamatta - ja rokotteen saa vain valkoinen anglo-amerikkalainen, keskiluokkainen enemmistö kuten USA:ssa John Bidenin kannattajat ja häntä äänestäneet.

Linkit:

Suomalaisasiantuntija: Ylistetty koronarokote suojaa vain sen saajaa – ei estä tartuntoja. ”Kyse on vielä vain oireiden estämisestä.” By Arttu Mäkelä. Ilta-Sanomat 12.11.2020

torstai 29. lokakuuta 2020

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 1108 - Intiaanikaupunki Bulltown Länsi-Virginiassa

1700 -luvulla suurimmalle osalle eurooppalaisia immigrantteja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat olivat kaikki yksiä ja samoja intiaaneja ja siitä oli näille kansoille usein hyvin ikäviä seurauksia.

Yksi näistä seurauksista oli se, että intiaanit olivat rauhallisinakin aikoina vuosina 1764 - 1774 raja-alueella monille siirtokuntalaisille (Pennsylvania, Virginia) vapaata riistaa, joita sai mennen tullen tappaa ja murhata ilman mitään seuraamuksia.

Pienen intiaanikylän Bulltownin kohtalo on tästä hyvä esimerkki. Pieni joukko valkoisia miehiä William Whiten johdolla tappoi kaikki kylän asukkaat. Eikä heitä saatu - tai haluttu - tuomiolle teoistaan.

Ironista on, että alkuperäisasukkaiden ongelmana ei niinkään ollut se, etteivät he olisi tulleet toimeen valkoisten kanssa. Päinvastoin. Ongelmana oli se, että he tulivat liian hyvin toimeen naapureidensa kanssa, mikä herätti pahaa verta, mistä oli seurauksena julma, lavastettu spektaakkeli, jossa tapettiin ensin intiaanien ystävät ja sitten heidät itsensä. 

Valkoisten murha lavastettiin intiaanien tekemäksi, mikä puolestaan oikeutti Bulltownin miesten, naisten ja lasten murhaamisen. Kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut, mutta asian annettiin jäädä silleen. Ketään ei syytetty tuomioistuimessa murhista.

Tilanteen erikoisuutta kuvaa sekin, että alkuperäiskansat sen kummemmin shawneet kuin lenapet eivät halunneet kostaa toistuvia alkuperäisasukkaiden murhia. Vain shawnee-päällikkö Logan sanoi kostaneensa koko perheensä murhan Ohio-joen laaksossa. Mutta Bulltownin tapahtumia hänkään ei halunnut kostaa. Hänen halunsa kostaa oli täysin henkilökohtaista. Hän menetti kerralla koko perheensä ja kaikki jälkeläisensä, eikä hänellä jäänyt mitään tässä maailmassa vaan hän jäi aivan yksin koko loppuelämäkseen. 

Linkit:

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 1107 - Hannah Dennis - rajan väärällä puolella

Kaikki oli päällisin puolin hyvin Ohio-joen laaksossa ja välittömästi sen yhteydessä olevassa Länsi-Virginiassa aina siihen asti kunnes Ranskan ja Iso-Britannian välillä alkoi Seitsenvuotinen sota, jota Pohjois-Amerikan mantereella kutsuttiin Suureksi siirtomaasodaksi. Sodan jälkeen Pariisin rauhansopimuksessa 1763 Ranska menetti siirtomaansa Iso-Britannialle.

Sodassa olivat omat kiinnostavat piirteensä, eikä se ollut tavanomaista eurooppalaisten osapuolten keskistä aseiden kalistelua, mukana olivat myös maan alkuperäiskansat, jotka pitivät kiinni oikeuksistaan niin kuin ne itse oikeutensa ymmärsivät. Esim. wyandot-kansa ja shawneet näkivät tilanteen niin että ne menettivät uudessa tilanteessa vapautensa, joka heillä oli ollut Ranskan liittolaisina mutta ne eivät välttämättä kaikissa tilanteissa olleet Iso-Britanniaa vastaan. Kauppaa haluttiin tehdä niin brittien kuin ranskalaisten kanssa.

Tarkkasilmäisesti alkuperäiskansat näkivät tilanteessa kannaltaan useita ongelmallisia asioita, joita eurooppalaiset eivät nähneet ainakaan samalla tavalla. Ensiksikin Ranska oli ollut niille merkittävä yhteistyö- ja kauppakumppani, joka ei tosiasiallisesti ollut vienyt kansojen maita, vaikkakin oli naiivisti julistanut ne omikseen niin kuin siirtomaavaloilla siihen aikaan oli tapana (ja on vieläkin). Ranska ei vyöryttänyt satojatuhansia tai peräti miljoonia asukkaitaan alueelle niin kuin britit olivat tehneet tuodessaan immigrantteja laivoillaan itärannikolle 1600-luvulta lähtien.

Toiseksi Ranska myi kaikkea sitä, mitä oli myytävissä myös alkuperäiskansoille ennen muuta aseita, ammuksia ja käyttöesineitä, mistä he tulivat pian riippuvaisiksi. Kun Iso-Britannia sitten kieltäytyi myymästä heille esim. aseita, herätti se tietysti vastarintaa. Musketteja ym. aseita kun käytettiin ruo'an hankinnassa, ei vain keskisessä välien selvittelyssä. Itse asiassa tappaminen taistelussa ei edes ollut vaikkapa wyandot-kansalla millään tavoin kunniakasta vaan ennemmin häpeällistä. Vastustajaa kun ei haluttu ensisijaisesti saada hengiltä, vaikka niinkin saattoi käydä.

Siirtomaasodan aikana siirtokunnat, lähinnä Pennsylvania ja Virginia, alkoivat vähitellen vyöryttää siirtolaisia yhä idemmäksi. Appalakkien toisella puolelle vastassa oli ensin Länsi-Virginia ennen kuin saavuttin Ohio-joen varteen. Alue jonne asutusta alkoi nousta oli alkuperäiskansojen ikiaikaista metsästysaluetta, mutta oli alueella asunut aina silloin tällöin yksittäisiä heimoja wyandot-intiaanejakin, kun brittien ja hollantilaisten aseistamat Irokeesit 1600-luvun puolivälissä työnsivät wyandot-kansaa yhä idemmäksi aiemmilta asuinsijoiltaan.

      *     *     *

Brittien kannustamina mm. jotkin wyandot- ja shawnee-heimot osallistuivat siirtomaasotaan - tai kävivät omaa kamppailuaan - ja hyökkäsivät Länsi-Virginiaan nousseiden pienten mutta usein varusteltujen asutusten kimppuun. Tarkoituksena oli tietysti, että eurooppalaiset palaisivat Appalakkien toiselle puolelle, mistä olivat tulleetkin. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu.

Yksi alueista jotka joutuivat aggressioiden kohteeksi oli Greenbrierin maakuntana tunnettu alue aivan Appalakkien kupeessa, mistä olivat vesistöjen kautta hyvät yhteydet Ohio-joelle. Jokia pitkin pääsi muutamassa viikossa aina shawneiden ym. kansojen asuttamien alueiden sydämeen, eikä sitä luonnollisesti haluttu.

Ilmeisesti kipukynnys ylittyi, kun Siirtomaasoan loppupuolella Greenbrierin alueelle alettiin 1760-luvun alussa koota lähialueilta miehiä sotajoukoiksi, joita sittemmin siirrettiin mm. Point Peasantin linnoitukseen Ohio-joen ja Kanawha-joen risteyskohtaan, mikä oli strategisesti keskeinen paikka jokilaakson itäosassa. 

Hieman pohjoisempana oli myös kaksi ensimmäistä pysyvää, aiemmin ranskalaisten käytössä ollutta, linnoitusta Fort Pitt ja Redstone, joiden tarkoituksena nyt oli suojella ympärille levittäytyvää asutusta. 

     *     *     *

Muutaman kymmenen shawnee'n joukko teki syksyllä 1761 iskun kahteen Greenbrierin asuttuun paikkaan Muddy Creekiin ja Big Levelsiin. Vastarintaa tehneet miehet tapettiin ja naiset ja lapset otettiin vangeiksi, ja vietiin omiin kyliin, joissa osa adoptoitiin kyliin. Mm. rouva Renixin viidestä pojasta yksi Joshua olisi muutaman vuoden kuluttua voinut palata kotiinsa, mutta hän halusi jäädä shawnee'iden luokse, jonne hän perusti perheen. Rouva Hannah Dennisin tytär kuoli tuntemattomasta syystä toisessa kylässä ja Hannah itse sai merkittävän aseman omassa kylässään, josta hän kuitenkin pakeni parin vuoden kuluttua takaisin Greenbrieriin. Paosta seurasi kostoretki, mikä ilmeisesti johtui siitä, että shanee't kokivat heimonsa jäsenen pettäneen häntä ja hän sattui kaikeksi lisäksi olevan valkoinen, jonka taitoja he suuresti arvostivat ja tarvitsivat. Uhkana oli myös että Dennis olisi voinut opastaa siirtokuntalaiset keskelle shawnee-kyliä Scioto-jokea pitkin.

Vain muutaman päivän päästä, kun Hannah Dennis oli palannut Muddy Creekiin, 50-60 shawnee'ta päällikkö Cornstalkin johdolla saapui ja tuhosi asutusta ja tappoi ihmisiä etsiessään Dennisiä, joka ei kuitenkaan enää ollut paikalla.

     *     *      *

Siirtomaasodan jälkeen elettiin 10 vuotta rauhallisesti rinnakkain aina Lordi Dunmoren sotaan 1774 asti, mitä amerikkalaiset pitävät oman Vapaussotansa alkuna.

Linkit:


Brant Fuller etc. History of the Great Kanawha Valley (West Virginia). Vol 1. Heritage Book. 2007 (1891)

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

RUNO ON VAPAA 1 / 2020 - Tecumsehin visio -

Ohio-joen laaksossa vuonna 1768 syntyneellä Shawnee-päälliköllä Tecumsehilla oli visio "intiaanivaltiosta", joka ulottuisi Kanadasta aina Meksikon rajalle asti.

Eikä Tecumseh suinkaan ollut ainoa, jolla oli visio siitä, että Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilla tai jollain kansalla voisi olla oma valtio, joko osana USA:ta tai Brittiläistä kansainyhteisöä tai niistä riippumattomana valtiona.

Tecumseh oli kuitenkin viimeinen joka loppuun asti omalla toiminnallaan yritti vaikuttaa asiaan, missä Iso-Britannia tiettyyn rajaan asti auttoi häntä. Eikä hänen yrityksensä jälkikäteen ajatellen ollut ollenkaan huono, sillä jos Iso-Britannia (tai USA) olisi halunnut, sellainen valtio olisi myös syntynyt.

On oikeastaan vaikea ymmärtää, mikseivät britit loppujen lopuksi, loppuun asti ajaneet monikansallista, alkuperäiskansojen hallitsemaa valtiota. Kenties juuri siksi, etteivät nuo kansat halunneet olla edes symbolisesti Iso-Britannian alamaisia ja osa Kansainyhteisöä niin kuin eivät amerikkalaisetkaan.

Sen sijaan briteillä ei ollut mitään sitä vastaan, että USA tunnustaisi Ohio-joen laaksossa olevan alkuperäiskansojen muodostaman valtion suvereniteetin ja itsehallinnon. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska amerikkalaiset halusivat kaikkialla alistaa intiaanit alamaisikseen.

     *     *     *

Tecumseh syntyi ja kasvoi Ohio-joen laaksossa, joen pohjoispuolella olevassa Piquan kylässä, jonka läpi kulki  Erie-järveen laskeva oikukas Mad River -joki.

Hän oli toinen sukupolvi shawnee'ita, joka asui kylässä. Valkoiset olivat työntäneet shawnee't pois aiemmilta kotiseuduiltaan itärannikolta Pennsylvanian, Marylandin ja Länsi-Virginian alueilta. Kansan ja heimon kyliä oli molemmin puolin Ohio-jokea ja he olivat alueen eteläisimpiä asukkaita. Ja on arveltu että kun Ohio-joen laakso asutettiin 1700-luvun alussa uudelleen, juuri shawnee't olivat sen ensimmäisiä asukkaita. 

Itse asiassa shawnee't olivat hajaantuneet vieläkin laajemmalle, sillä heitä oli idässä aina Kentuckyssä saakka ja etelässä Etelä-Carolinassa ja Alabamassa. Muuttoliikkeen kiihtyessä 1800 -luvun alussa shawneet olivat yhä tiiviimmin yhdessä Ohio-joen varrella. 

     *     *     *

Tecumsehin isä, päällikkö hänkin Pucksinwah kuoli pojan ollessa 6-vuotias USA:n vapaussotaa ennakoivassa Lordi Dunmoren sodassa, jonka Virginian kuvernööri aloitti raja-alueiden heimoja vastaan. Ohion ja Virginian rajalla käydyssä Point Pleasantin yhteenotossa v. 1774 valkoiset kärsivät murskaavan tappion, mikä hidasti laittomien siirtolaisten muuttoa alkuperäiskansojen maille.

Isän kuoltua Tecumsehin isoveli Cheesuakan vastasi hänen kouluksestaan, ja hänestä tuli shawnee-soturi, joka vuonna 1790 liittyi Blue Jacket -nimisen sotapäällikön joukkoihin, joka aggressiivisesti vastusti valkoisten yhä kiihtyvämmäksi käyvää, jopa USA:n lakien mukaan laitonta invaasiota shawnee-kansan maille, millä voitiin tehdä yhä vähemmän.

Koko Ohion alueen alkuperäiskansojen kannalta kohtalokkaaksi muodostui vuoden 1794 Kaatuneiden puiden taistelu (The Battle of Fallen Timbers), sillä tällöin ne menettivät kaikki maansa USA:lle ja kansoille jäi vain suuri reservaatti asuinalueekseen.

     *     *     *

Tecumseh oli yksi niistä, joka ei voinut hyväksyä em. taistelun jälkeistä Greenvillen sopimusta 1795. Koska yksikään kansa ei omistanut maita, ei niitä voinut myöskään myydä tai luovuttaa USA:lle. Hän ei kuitenkaan voinut mitään sille, että lähes välittömästi sopimuksen tekemisen jälkeen maahanmuuttajia alkoi virrata Ohio-joen laaksoon. Siitäkin huolimatta ettei maata oltu vielä pantu virallisesti jakoon.

Nopeaan tahtiin liittovaltio jakoi koko Ohio-joen laakson osiin ja huutokauppasi ne lähinnä keinottelijoille, jotka myivät maita sitten eteenpäin. Muutamassa vuodessa rakennettiin raja-alueelle kokonaisia kaupunkeja. Silti suuri osa alueesta säilyi pitkään valkoisten asuttamattomana ja heimoja uhkasivatkin maahan laittomasti tunkeutuvat siirtolaiset, joita vastaan taisteltiin verisesti.

Ja hyvin pian kävi selväksi, ettei alkuperäiskansoille luvatuista alueista pidetty kiinni vaan liittovaltio antoi immigranttien ryöstää niitä ja hankkia keinolla millä hyvänsä käsiinsä, vaikka toimintaa julkisesti paheksuttiinkin.

      *     *     *

Kun kaikki toivo oli jo heitetty, eikä toivoa enää ollut, Tecumseh sai vielä yhden hataran tilaisuuden yrittää pelastaa - ei vain Ohio-joen laaksoa - vaan paljon suuremman alueen Pohjois-Amerikkaa alkuperäiskansoille. Hän ei kuitenkaan saanut esim. etelän suurta cherokee-kansaa, Kanadaa ja Iso-Britanniaa mukaan sillä tavoin, että hänen unelmansa "intiaanivaltiosta" olisi toteutunut.

Jälkikäteen ajatellen suurin ongelma oli se, että Tecumseh ja hänen veljensä Tenkswatawe kaikessa toimivat niin kuin valkoinen mies olisi toiminut - ja toimi -, eikä niin kuin he itse olivat perinteisesti toimineet. Valkoisen miehen tapa toimia oli roomalaisajoista lähtien sotimista ja tappamista, kristillistä uhrautumista sekä nyt kaiken lisäksi vielä tehokkaiden, modernien aseiden käyttämistä ihmisiä vastaan sekä lopuksi vielä omasta rikollisesta toiminnasta tehtiin juridisessa mielessä oikeutettua. 

Kaava oli kaiken kaikkiaan yksinkertainen. Ensin voimalla vallattiin suuria maa-alueita, minkä jälkeen alkuperäiskansat pakotettiin hyväksymään voittajan sanelemat "sopimukset", jotka nekin rikottiin heti sopimisen jälkeen mm. tulkitsemalla sopimuksia mielivaltaisesti. Ja sitten tehtiin taas uusia ja taas uusia sopimuksia.

     *     *     *

Joka tapauksessa Tecumsehin aloittamaa - ja Iso-Britannian jossain määrin tukemaa - kansannousua tms. amerikkalaiset kutsuvat Toiseksi vapaussodaksi. Niin tärkeänä he Ohio-joen laakson puhdistamista alkuperäiskansoista omassa historiassaan pitävät.

Lopputuloksena oli että vuonna 1843 Ohion osavaltion alueella ei asunut enää yhtään alkuperäiskansaa, mikä kertoo paljon siitä, mitä 50 vuoden aikana, Tecumsehin jälkeen tapahtui...

Linkit:

Tecumseh. Wikipedia

torstai 8. lokakuuta 2020

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 820 - Sotilaan puhetta: "Ennemmin kuolen koronaan kuin ostan kasvosuojaimen". Versio 2

Olen koronaepidemian aikana lukenut silloin tällöin amerikkalaisen sotaveteraanin (Irak, Afganistan) Richard Rose III:n tarinaa, josta tuli meemi miehen julistettua, ettei hän aio käyttää kasvomaskia, eikä käyttänytkään.

Ja siinä kävi tietysti niin että mies sai koronan ja kuoli kolmen päivän kuluttua COVID-tautiin lähellä kotiaan Port Clintonissa Magruderin sairaalassa melkein Erie-järven rannalla USA:n kansallispäivänä 4.7.2020. Epämiellyttäväksi tarinan tekee se, että Rose oli vain 38-vuotias päällisin puolin terve mies, jolle ei kuoleman jälkeen tehty ruumiinavausta. Syy hänen nopeaan kuolemaansa jäi siten ikuiseksi mysteeriksi.

Viimeisten kolmen päivän aikana Richard Rose oli aktiivinen somessa ja kirjoitti mm. Facebook -päivityksiä, joissa kertoi tilansa etenemisestä. Mikään ei viitannut siihen, että hän saattaisi pian kuolla, vaikka hänen ystävänsä olivat tietysti huolissaan.

      *     *     *

Kun Rosen viimeisten viikkojen ja kuukausien menemisiä ja tekemisiä syynää hieman tarkemmin, huomaa että hän ehkä muutoinkin ajatteli kuolemaa. Hän oli nähnyt sitä paljon nuorena miehenä 9 vuoden aikana ammattisotilaana Irakissa (2003-2006) ja Afganistanissa (2007-2011). Ikävuodet 20-30 olivat hänen elämässään yhtä sotaa. 

Hän kävi jo epidemian alkuvaiheessa usean kerran Port Clintonin Pointen -hautausmaalla jopa monta kertaa viikossa. Kenties isoisänsä ja -äitinsä haudoilla. Isoisä oli 2. maailmansodan veteraani. Isä soti Vietnamissa.

Rosen erikoisalaa ei ollut niinkään tappaminen kuin lääkintä ja siihen liittyvä tekniikka. Internetistä löytyy hänen ottamansa valokuva, jossa kerrotaan hänen kuuluneen Bravo -komppaniaan, joka oli osa 101. Ilmakuljetusdivisioonaa, joka toimi tulloin vuonna 2006 Bagdadissa Irakissa. Kuvassa miehet valmistautuvat sieppaamaan arvokkaan kohteen, mitä se on sitten ollutkaan!

Syksyllä 2006 Irakissa tapettiin mm. amerikkalaisten vuonna 2003 syrjäyttämä kansanjohtaja Saddam Hussein ja koko joukko hänen lähipiiriään. Luultavasti siepattava henkilö oli vielä vapaalla jalalla ollut Saddamin lähipiiriläinen.

On varmaa että Richard Rose näki useita, kymmeniä ellei satoja, niin siviileiden kuin sotilaiden kuolemia; ja huolimatta siitä että oli lääkintäkersantti joutui osallistumaan erikoisjoukoissa tappopuuhiin, mikä on jäänyt kaihertamaan mieleen. Kenties hänellä oli mm. PTSD -oireita, niistä hän oli ainakin huolissaan sotaveteraanien kohdalla, samoin kuin muutenkin heidän mieleterveydestään ja suurista itsemurhaluvuista.

     *     *     *

Muutenkin tämä Ohiossa asuva mies oli varsin huoleton koronan suhteen. Osavaltiossa olivat rajoitukset kutakuinkin samalla tasolla kuin Suomessa ja myös siellä niitä höllennettiin kesän korvalla. Ravintolat avasivat ovensa ja ihmiset pääsivät taas mm. huvipuistoihin.

Heti ensimmäisenä perjantaina Richard lähtikin ystäviensä kanssa kapakkakierrokselle, tosin ei Port Clintonin pientä satama- ja turistikaupunkia kauemmas, mutta lähellä istuttiin, eikä maskeja tietysti käytetty. Facebook -kuvat kertovat puolestaan.

Viikonvaihteessa lähdettiin läheiselle South Bass Island -saarelle lautalla, jossa sijaitsee  suosittu Put-in-Bay'n huvipuisto, missä kännättiin kunnolla ja vietettiin laatuaikaa ystävien kanssa, mitä ei oltu voitu tehdä pariin kuukauteen.

Put-in-Bay ei ole vain monipuolinen huvipuisto vaan se myös muistuttaa Ohion sotaisasta menneisyydestä, ajasta jolloin Iso-Britannia ja USA olivat laivastoineen Erie-järvellä toisiaan vastassa. Tästä tosin muistuttaa enää vain Perryn kansallinen monumentti (Perry's Victory and International Peace Memorial), mutta ehkä sillä oli Richard Rose III:lle jokin erityinen merkitys. Tiedä häntä.

Kolmen viikon päästä Richardilla todettiin siiten COVID-tauti ja se oli menoa sekin.

       *      *      *

Tällaiset tarinat panevat mielikuvituksen liikkeelle ja miettimään, mikä saa miehen ajattelemaan ja toimimaan niin kuin hän teki, enkä ajattele nyt tätä epidemiaa.

Richard oli hauska veikko, josta pidettiin ja siksi hänellä oli paljon some-ystäviäkin, jotka tykkäsivät hänen postauksistaan päivästä toiseen. Ja siksi hänen viimeisestä tarinastaan tuli niin viraali, että se levisi ympäri maailmaa.

Ehkä hän jopa suunnitteli kavereineen kaiken etukäteen! Ehkä hän ajatteli, että tällä tempauksellaan hänet muistettaisiin aina. Hän olisi mies jonka tarina muistetaan. Sotajuttuja hänellä ei ollut kerrottavanaan - tai hän ei halunnut niistä puhua -, mutta hänen loppunsa muistettaisiin ja luettaisiin kymmenistä ja sadoista medioista.

Richard Rose III ei ollut mikään ruudinkeksijä, vaikka olikin älykäs ja nokkela. Lisäksi hän oli julki konservatiivi, vaikka suhtautui Trumpiin hyvin kriittisesti. Ja hän oli myös etelän punaniska (redneck), mistä oli ylpeä, vaikka asuikin Ohiossa.

Monet katsoivat häntä ylöspäin ja ihailivat häntä, mutta ennen muuta siksi, että hän oli sotaveteraani, joka oli puolustanut heitä ja Amerikan lippua tms. Hän oli patriootti, joihin nuorten 30-40-vuotiaiden aikuisten oli helppo samastua.

      *     *     *

Richard Rose III kävi koulunsa eli Port Clinton High Schoolin vain muutaman kilometrin päässä paikasta, jossa hän asui viimeiset vuotensa. Eikä ole vaikea arvata, että paikallinen historia ja Ohion historia tulivat tutuiksi. Myös kuuluisa Erie-järven taistelu, joka päätti USA:n 2. vapaussodaksi nimetyn vaiheen mantereen historiassa.

USA:n pienen laivaston komentaja 26-vuotias Oliver Hazard Perry löi Bass -saarten edustalla Iso-Britannian samankokoisen laivaston, minkä jälkeen amerikkalaiset hallitsivat Suurten järvien aluetta. Kulkiessaan South Bass Island -saarella Richardin mielessä kenties kävi, miten oltiin myös USA:n sotahistorian ehkä merkittävimmän yksittäisen tapahtuman jäljillä. 

Brittien ja alkuperäiskansojen ns. Tecumsehin liitto Ohio(joenlaakso)ssa hävisivät pian tuon jälkeen lopullisesti viimeisen kahinan Ohion maaperällä, eivätkä alkuperäiskansat enää pystyneet pitämään puoliaan amerikkalaisia vastaan.  Ja toisin kuin muualla Amerikassa Ohiossa kansat menettivät kaikki maansa valkoisille ja mustille. Heidät itsensä, joita pitkään jatkuneen kansanmurhan jälkeen oli enää kourallinen jäljellä, siirrettiin reservaatteihin Mississippi-joen itäpuolelle.

     *     *     *

Mietin miten kukaan voi olla patriootti sen jälkeen, mitä mm. wyandot-, shawnee- ja delaware-kansoille kävi. Miksi vain amerikkalaisten on oikeus olla patriootteja ja isänmaan ystäviä, mutta alueella jopa 13 000 eläneet kansat kylmän viileästi tuhottiin, kun ne halusivat suojella omia alueitaan amerikkalaisilta?

Eikö tämä ole silkkaa vahvemman oikeutta, käytännön sosiodarwinismia? Voisiko sama toistua amerikkalaisille itselleen? Esimerkiksi korona-viruksen heikentämälle ja hajottamalle kansalle on ehkä lopulta helppo tehdä sama kuin minkä he tekivät muille. Ja ovatko amerikkalaiset edes mikään kansa, mitä voi vahvasti epäillä. He ovat sekoitus lähinnä eurooppalaisia ja afrikkalaisia kansoja, ihmisiä joiden oikea kotimaa on muilla mantereilla.

Ironista että tällä kaikella on yhteys viruksiin ja siihen, miten ei vain Richard Rose III ja tuhannet muut tämän päivän ohiolaiset vaan myös alkuperäisiä amerikkalaisia kuoli aikoinaan tuhansittain immigranttien Euroopasta tuomiin virusten aiheuttamiin sairauksiin.

Heille ei tarjottu kasvosuojia virusten torjumiseksi, eivätkä niitä käyttäneet eurooppalaisetkaan. Esimerkiksi jotkut wyandot-heimoista kokeilivat sen sijaan immigranttien mukanaan tuomaa magiaa, sillä näytti siltä, ettei esimerkiksi tuhkarokko- ja isorokkovirukset purreet samalla tavalla valkoisiin kuin heihin itseensä.

Maailmankuvaa laajennettiin lähetystyöntekijöiden tyrkyttämällä kristinuskolla, mutta monet huomasivat pian pettymyksekseen, ettei valkoisten jumala tai Suuri henki, miksi sitä heille tarjoiltiin, pystynyt auttamaan heitä.

      *       *      *

On myös mahdollista, että ilman virusten apua saksalaiset, britit ja ranskalaiset eivät ehkä koskaan olisi onnistuneet valtaamaan Ohiojoen laaksoa alkuperäiskansoilta.

Ennen kuin edes oli lanseerattu ajatusta "amerikkalaisuudesta" brittisotilaat keksivät käyttää viruksia alkuperäiskansoja vastaan, minkä avulla he onnistuivat pitämään keskeisen Fort Pittin linnoituksen itsellään. Mahdollista olisi ollut myös se, että alkuperäiskansat olisivat onnistuneet luomaan aivan oman, uuden modernin valtion alueelle, mikä olisi ollut hyvin toisenlainen kuin nykyinen Ohio.

Alkuperäiskansat olivat lähes kaikessa parempia kuin eurooppalaiset, mutta heillä oli yksi heikkous. He eivät kestäneet immigranttien maahan tuomia biologisia aseita ja niiden käyttöä.

Mitähän vaikkapa shawnee-päällikkö Tecumseh olisi ajatellut Richard Rosesta ja siitä miten tämä suhtautui häntä uhmaavaan koronavirukseen?  

No, hän olisi tuskin ymmärtänyt edes sitä, miten Rose saattoi kutsua itseään patriootiksi sotiessaan Irakissa ja Afganistanissa, jotka eivät millään tavoin uhanneet häntä ja hänen heimoaan. Vielä vähemmän hän olisi ymmärtänyt miehen ylimielisyyttä, kuvitelmaa siitä, että hän voisi uhmata luonnonvoimia ja selviytyä viruksesta muuta kuin suojaamalla itsensä.

Tecumseh olisi varmasti myös kysynyt Roselta, miksi valkoiset ovat niin pahoja. Kaikilla kansoilla on oikeus elää siellä, missä he ovat ikiajat eläneet, eikä kellään ole oikeutta ja tulla ottamaan sitä heiltä pois ja väittää omistavansa maat vain siksi, että julistautuu niiden omistajaksi roomalaisaikana Juudeassa syntyneen jumalansa armosta.

Linkki:

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 1105 - Afganistan vuonna 2020 - sotaa vai rauhaa? Osa 2. Suomi

Mitä ihmettä suomalaiset vielä tekevät Afganistanissa?! Eikö USA:n liittolaisineen pitänyt vetäytyä sieltä jo viime keväänä niin kuin dokumenttielokuvasta elokuussa saimme tietää? 

USA:lla motiivit lähteä muualle maailmaan sotimaan - ja tässä tapauksessa varsinkin Afganistanista pois - ovat aina olleet patrioottisia. Mietin mikä on Suomen motiivi tappaa talibaneja Afganistanissa. Millainen uhka maan uusi, tuleva hallinto oikein on Suomelle ja suomalaisille? Sitä on vaikea ymmärtää. Vai ovatko sotahullut suomalaiset vain niin hulluja, että kaikki tilanteet harjoittaa tappamisen taitoja otetaan aina käyttöön.

Eikö nyt - vastuusta vetäytymisen sijaan - olisi aika pohtia siviilihallintoa hieman laajemminkin, myös sitä miten hallinto ja demokratia länsimaissa on järjestetty? Onko pelkona, että esim. USA:n ja EU:n sekä sen jäsenmaiden omat järjestelmät eivät kestä lähempää tarkastelua. En esim. muista kansanäänestystä Afganistaniin lähtemisestä, sodan aloittamisesta vierasta valtiota vastaan. Ja nykypäivänähän sotia käydään lähinnä virtuaalisesti, kybersotana. On vanhanaikaista leikkiä ja pelata panssarivaunuilla ja hävittäjäkoneilla.

Linkit: