maanantai 14. joulukuuta 2020

Rogers: "Ponteach - The Savages of America" (1766)

Tämä näytelmä edustaa vanhinta Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita koskevaa draamaa, ja sen näkökulma on sikälikin kiinnostava, että siinä ratkotaan intiaaniongelmaa. "Ponteach" (1766) on kaiken lisäksi ensimmäinen näytelmä, jossa alkuperäisasukkaat ovat mukana. 

Kirjoittaja Robert Rogers oli itse Fort Detroitissa, kun ottawa-päällikkö Pontiac liittolaisineen piiritti linnoitusta vuonna 1763, mikä tekee näytelmästä myös historiallisesti kiinnostavan dokumentin. Rogersin omat kokemukset ovat käytössä. (Mukaillen Project Gutenbergia)

      *     *     *

Mietin Robert Rogersin näytelmää "Ponteach" (1766) vielä uudelleen, ja on tietyllä tavalla harhaanjohtavaa, että hän on nimennyt sen tragediaksi. Pontiacin sota, johon aikaan näytelmä sijoittuu ei olllut ottawille tragedia ja Pontiacille itselleen se muodostui tragediaksi vasta vuonna 1769, kun hänet salamurhattiin.

Rogers on rakentanut historiallisten faktojen päälle fiktiivisen yksilöllisen tragedian, jonka hän väittää kuvaavan ottawien tragediaa, mitä se ei kuitenkaan ollut. Tragedia olisi syntynyt vasta, jos kansat eivät olisi kapinoineet brittejä vastaan!

Kun britit olivat voittaneet Suuren siirtomaasodan, he olivat tehneet kansoista alamaisiaan ja julistaneet ottaneensa niiden maat haltuun, mikä ei sopinut kenties muuta kuin joillekin delaware-intiaaneille.

Suurempi käytännön ongelma oli se, että kauppa alkuperäiskansojen kanssa kuivui joiltain osin kokonaan kokoon. Sadan vuoden aikana Ranskan liittolaisina ihmiset olivat tulleet riippuvaisiksi eurooppalaisista tavaroista ja tuotteista. Esimerkiksi metsästyksessä käytettiin jousien ja nuolten sijaan tuliaseita, ja kun kenraali Amherst kieltäytyi myymästä heille aseita, tiesi se nälkätalvia.

Se ettei aseita ja ammuksia myyty heimoille oli myös signaali siitä, etteivät britit katsoneet olevansa liitossa esimerkiksi Pontiacin ottawien kanssa, mikä sekä herätti ihmetystä. Ja kun kaiken kukkuraksi heimojen päälliköt eivät enää saaneet lahjoja kuninkaaltaan, tilanne muuttui kestämättömäksi.

Tältä pohjalta syntyi Pontiacin kapina, joka oli muidenkin kuin Pontiacin kapinaa. Hän vain sattui aloittamaan sen.

     *     *      *

Kapina sai kuningas Yrjö III:n antamaan julistuksen, joka periaatteessa takasi Allegheny-vuorten länsipuolella asuvien kansojen maat kansoille itselleen. Esimerkiksi brittien siirtomaat Virginia ja Pennsylvania eivät olleet enää oikeutettuja haalimaan niitä itselleen.

Tilanne oli ennemmin tragedia niille, jotka olivat laskeneet sen varaan, etttä Suuren siirtomaasodan jälkeen saavat suuria maa-aloja itselleen Ohiojoen laaksosta. Mm. George Washington lukeutui näihin epäonnisiin.

     *     *     *

Tragedia oli kylläkin kapinan lopulla enemmän kuin lähellä, vaikka kenraali Amherst oli jo hyllytetty ja hänelle oli määrätty sijaiseksi maltillisempi kenraali Gage, joka sijaisena tyytyi toteuttamaan edeltäjänsä suunnitelmaa tarkemmin miettimättä mistä oli kysymys.

Amherst oli aikonut toteuttaa Ohiojoen laaksossa kansanmurhan, joka olisi toteutuessaan tuhonnut koko shawnee-kansan. Nyt siltä vältyttiin, sillä ilmeisesti kuninkaan julistus vaikutti sotilaisiin siten, että he uskalsivat uhmata kenraalinsa kehotusta alkaa tappaa systemaattisesti kaikkia Scioto-joen varren intiaaneja. Kuuluihan maa sentään intiaaneille itselleen! eikä perustetta kansanmurhaan enää ollut. Amherst vielä oletti maan kuuluvan briteille...

Säilyttääkseen kasvonsa kenraali Gage vain ajoi läpi rauhansuunnitelman, johon kuului voimannäyttö keskellä Ohiojoen laaksoa. Ketään ei tilanteessa tapettu tms. Brittijoukot vain fyysisellä läsnäolollaan osoittivat heimoille mahtinsa, mutta eivät oikeastaan voineet tehdä enää mitään uhmaamatta kuninkaan tahtoa. 

Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului, että etelästä ja pohjoisesta saapuu tuhannen sotilaan ja miliisin armeija sekä vielä suuri joukko cherokee-intiaaneja, jotka pyyhkäisevät laakson intiaanit kartalta. Hieman samalla tavalla kuin 1600-luvulla tehtiin erie-kansalle.

Linkit:

Robert Rogers. Ponteach. 1776 (Project Gutenberg)

Francis Parkman. The Conspiracy of Pontiac and the Indian War after the Conquest of Canada. 1851 (Project Gutenberg)

Thomas Guthrie Marquis. The War Chief of the Ottawas.  A Chronicle of the Pontiac War. 1915 (Project Gutenberg)

lauantai 5. joulukuuta 2020

Rogers: "Ponteach - The Savages of America" (1766)

Tämä näytelmä edustaa vanhinta Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita koskevaa draamaa, ja sen näkökulma on sikälikin kiinnostava, että siinä ratkotaan intiaaniongelmaa. "Ponteach" (1766) on kaiken lisäksi ensimmäinen näytelmä, jossa alkuperäisasukkaat ovat mukana. 

Kirjoittaja Robert Rogers oli itse Fort Detroitissa, kun ottawa-päällikkö Pontiac liittolaisineen piiritti linnoitusta vuonna 1763, mikä tekee näytelmästä myös historiallisesti kiinnostavan dokumentin. Rogersin omat kokemukset ovat käytössä. (Mukaillen Project Gutenbergia)

      *     *     *

Rogersin Ponteach (1766) -näytelmää voidaan pitää modernina, sillä se on ongelmanäytelmä (problem play), jossa ratkotaan yhteiskunnallista ongelmaa. Tällainen realistinen näytelmä yleistyi Euroopassa vasta sata vuotta myöhemmin. Ja vaikka Rogersin näytelmä liittyy historiallisiin tapahtumiin ja kokemuksiin Pohjois-Amerikassa, hän oli kuitenkin britti, joka kirjoitti näytelmänsä Lontoossa, jonne oli Pontiacin sodan tai kapinan jälkeen muuttanut. 

Kirjoittajan oma näkökulma on olennainen arvioitaessa näytelmää aikalaisnäytelmänä. Detroitissa (tai Kanadassa) hän oli lojalisti ja lojalistit puolustivat Iso-Britannian imperiumia ja Englannin kruunua, kun taas näytelmän brittihahmot eivät olleet lojaaleja kuninkaalleen.

    *     *     *

Näytelmä jakaantuu viiteen (5) näytökseen, joissa on vaihteleva määrä kohtauksia. Ensimmäisessä näytöksessä hahmotetaan ratkaistava ongelma, joka briteillä oli edessään. Yhtä hyvin käsikirjoitusta voi lukea myös ottawa-kansan näkökulmasta, joilla myös oli vastaava ongelma kuin briteillä eli britit itse olivat ongelma Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoille.

Ongelmanratkaisusta kehkeytyi tragedia - ei niinkään briteille kuin - ottawa-kansalle ja sen liittolaisille. Mikäli lopputilanne olisi ollutkin tragedia brittien kannalta, koko näytelmä näyttäytyisi toisessa valossa. Ja voikin miettiä, missä määrin koko näytelmä on oikeastaan vain jälkiviisastelua, sillä Robert Rodgers tiesi jo näytelmää kirjoittaessaan, että ottawa-päällikkö Pontiac liittolaisineen hävisi sodan brittejä (ja Iso-Britannian siirtokuntia) vastaan, sillä 1765 oli kirjoitettu Detroitissa rauhansopimus ja näytelmäteksti julkaistiin vuonna 1766. 

      *     *     *

Oikeasti rauhansopimus ei ratkaissut sen taustalla olevaa konfliktia, mutta se rauhoitti tilanteen alueella 10 vuodeksi, minkä jälkeen oltiin samankaltaisessa tilanteessa kuin Pontiacin sodan aikaan.

Uudessa tilanteessa vuonna 1774 asetelma oli sikäli muuttunut, että britit olivat nyt alueen alkuperäiskansojen mm. ottawien puolella ja vastassa olivat brittien siirtokunnat lähinnä Pennsylvania ja Virginia, jotka aloittivat Lordi Dunmoren sodassa USA:n itsenäistymistaistelun.

     *     *     *

Olisikin mielenkiintoista spekuloida, millainen näytelmästä olisi tullut, mikäli ottawat liittolaisineen olisivat saaneet vallattua brittien hallussa olevat kolme tärkeää linnoitusta Fort Detroitin, Fort Pittin ja Fort Niagaran, sillä vain tästähän loppujen lopuksi ottawien ja sen liittolaisten tappiossa oli kysymys. Noin kymmenkunta pientä Ohiojoen laakson ympärillä olevaa kansaa saivat tuhottua kaikki muut brittiarmeijan linnoitukset. 

Niin, mikä näiden linnoitusten merkitys loppujen lopuksi oli briteille - oliko niiden merkitys ensisijassa symbolinen vai oliko niillä jotain muutakin merkitystä?

Tärkein linnoituksista tai linnoituskaupungeista oli Fort Pitt, joka sijaitsi Eastonin sopimuksessa (1758) alkuperäiskansojen alueeksi määritellyllä alueella tai reservaatissa. Mikäli britit (tai brittisotilaat) ranskalaisia vastaan käydyn Suuren siirtomaasodan jälkeen (1756-1763) olisivat toimineet niin kuin olivat luvanneet toimia rajaseudulla, he olisivat koko ajan pyrkineet estämään uudisasukkaiden hallitsemattoman muuton Ohiojoen laaksoon ja yleensä länteen.

Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä brittien armeijaa Kanadan Quebecistä käsin johtanut kenraali Jeffrey Amherst ei piitannut siitä, vaikka laittomat siirtolaiset alkoivat vyöryä alkuperäisasukkaiden alueille. Niiden asukkaiden alueille, jotka olivat tukeneet brittien pyrkimyksiä em. sodassa Ranskaa vastaan.

Toisin sanoen Pontiacin sodan (1763) yhtenä syynä oli selvästi myös se, että britit itse eivät olleet lojaaleja sodan aikaisille liittolaisilleen vaan sodan jälkeen pitivät heitä alamaisinaan. 

     *     *    *

Vaikka britit katsoivat voittaneensa Pontiacin sodan, he joutuivat myös myöntämään, että ottawat ja muut kansat tavoitteineen täytyi ottaa myös huomioon. Tällöin Fort Pittin linnoituksen ja sen sotilaiden tehtäväksi tuli se, mikä oli jo aiemmin määritelty eli hallitsemattoman siirtolaisuuden ehkäiseminen alkuperäisasukkaiden alueille. 

Käytännössä brittisotilaat eivät pystyneet - tai eivät ehkä aina halunneetkaan - estää väestön muuttoa siirtokunnista kohti länttä. Eli Detroitin rauhansopimus (1765) oli jälleen yksi sopimus, jota rikottiin heti sen solmimisen jälkeen.

Ottawien ja muiden kansojen kannalta katsottuna vuoden 1765 jälkeisten tapahtumien ei olisi tarvinnut mennä niin kuin menivät ja joita Rodgers näytelmässään ennakoi. Historiassa ei ole tai ei tarvitse olla mitään fatalismia, mitä eurooppalaiset siihen yleisesti yhdistävät.

Em. mielessä näytelmä oli poliittisesti konservatiivinen, eikä mahdollistanut vaihtoehtoisten tulevaisuuksien visioimisen, eikä antanut toivoa alkuperäiskansoille. Ottawien ym. ei olisi tarvinnut olla ongelma briteille vaan samalla tavalla mahdollisuus kuin he olivat olleet aiemmin ranskalaisille. Ranska hyötyi taloudellisesti liitosta ns. Uuden Ranskan alueella olevien kansojen kanssa ja vastaavasti alkuperäiskansat hyötyivät liitosta Ranskan kanssa, mikä auttoi niitä kehittämään talouttaan ja modernisoitumaan.

     *    *    *

Robert Rodgers on Ponteach -näytelmässään tietoinen siitä, että vaihtoehtoja olisi ollut olemassa, sillä kuningas Yrjö III halusi rakentaa Iso-Britannian miehittämille alueille alkuperäiskansoja varten valtion, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Näytelmän ensimmäisessä näytöksessä tähän viitataan kertomalla lahjoista, joita kuningas oli antanut alueen (intiaani)päälliköille. Jos näytelmän tiedot kuvernöörien ja linnoitusten päälliköiden toiminnasta pitävät paikkansa, kuninkaan omat alamaiset estivät tämän hankkeen toteutumisen kähveltämällä suuren osan näistä lahjoista ja varsinkin vastalahjoista. Ja se oli tietysti yhteydessä hankkeeseen perustaa Pohjois-Amerikan mantereella siirtokunnista muodostunut liittovaltio, Yhdysvallat.

Tietyllä tavalla kaikki oli aika pienestä kiinni. Jos päälliköt ja heidän kansansa olisi saatu pidettyä tyytyväisinä, mitään sotia ja kamppailuita alueiden hallinnasta ei olisi tarvinnut käydä. Tilanne olisi siten jäädytetty sellaiseksi, mitä se oli, kun Ranska oli siirtomaaisäntänä. Tätä eivät Pohjois-Amerikan mantereelle muuttaneet britit kuitenkaan selvästi halunneet.

Sotilaana, seikkailijana - ja sittemmin näytelmäkirjailijana - kunnostautunut Robert Rodgers puhuukin ensimmäisessä näytöksessä kuningas Yrjö III:n (sotilaallisesta) doktriinista, jota esimerkiksi Fort Detroitin päällikkö ei millään tavoin kunnioittanut vaan kylmän rauhallisesti ohitti oman kuninkaansa tahdon, eikä siten ollut hänelle lojaali.

Siten ei olekaan mikään ihme, ettei näytelmää koskaan esitetty ainakaan Pohjois-Amerikan mantereella, sillä kuka nyt haluaisi saada maanpetturin leiman otsaansa ja pahimmassa tapauksessa joutua teloitetuksi!

     *     *     *

Robert Rodgersin luoma asetelma on teoreettisesti kiinnostava ja sitä voi pohtia hieman eteenpäin. Millaisen valtion Iso-Britannia olisi mahdollisesti voinut luoda Ohiojoen laakson ympärille, jos tätä hanketta ei olisi sabotoitu? Lähtökohtana Iso-Britannian kruunulla joka tapauksessa oli se, että se olisi intiaanivaltio. Mutta olisiko tämä valtio ollut samanlainen kuin siihenastiset itsenäiset valtiot vai jonkun muun kaltainen valtio?

Kenties todennäköisin vaihtoehto olisi rakentunut Ranskan jo rakentavan toimivan mallin pohjalle, mitä kuningas Yrjö III selvästikin halusi ja yritti jäljitellä, mutta ei saanut omalta armeijaltaan ja varsinkaan massoittain Pohjois-Amerikkaan muuttaneilta uudisasukkailta tukea. Turkiskauppiaat varmasti halusivat tätä mallia, sillä sen avulla alueen tärkeimmät rikkaudet  tuohon aikaan saatiin Lontoon markkinoille. Toisin sanoen kruunu tuki Iso-Britannian talouselämän intressejä valtiohankkeessa samalla tavoin kuin Ranska ennen brittejä.

Ranskaan malliin Iso-Britannia ymppäsi - tai olisi ympännyt - jollain tavoin oman toimivan mallinsa, jonka se oli rakentanut irokeesi-konfederaation kanssa itärannikolla. Em. hankkeesta oli jo merkkejä, kun Robert Rodgersin näytelmässä Pontiacia puhutellaan kuninkaana, jolla oli oma imperiuminsa. Tosiasiassa mitään tällaista ei ollut, mutta ehkä ottawa-päällikölle haluttiin uskotella, että hän oli samanlainen puolikuningas (half-king) jollainen oli irokeeseilla ja jollaisia oli Iso-Britannian muissa siirtomaissa. Ja hänen asemaansa pönkitettiin lahjoilla ja lahjuksilla, mikä herätti myös ottawa-päälliköissä kateutta. Pontiachan loppujen lopuksi oli vain tavallinen heimopäällikkö, ei edes oman kansansa suuri päällikkö tms.

     *     *     *

"Ponteach" (1766) -näytelmän ensimmäisessä näytöksessä kuninkaan suunnitelma suli hänen omiin alamaisiinsa, jotka toimivat maansa etuja vastaan. Pontiac alkoi muiden ottawa-päälliköiden ja muiden alueen kansojen kanssa suunnitella kapinaa brittejä vastaan. Tämä tapahtui varmaan ainakin osittain toinen toisistaan riippumatta. Kaiken lisäksi brittien puolella olleet irokeesiliittoon kuuluvat senecat suunnittelivat hekin kansannousua, sillä he eivät olleet tyytyväisiä asemaansa Suuren siirtomaasodan jälkeen, jossa he olivat olleet brittien puolella. 

Ns. rajaseudulla eli siirtokuntien ja Ohiojoen laakson alueen välisellä alueella asuvilla kansoille olivat tässä tilanteessa omat syynsä olla tyytymättömiä britteihin. Tätä puolta tilanteesta ei Rodgersin näytelmässä jostain syystä ole nostettu esiin vaan on vain keskitytty Pontiacin ottawiin ja kansoihin Suurten järvien alueella. Etelämmässä asui ennen muuta shaweita ja delawareja, jotka olivat olleet neutraaleja siirtomaasodan aikana ja siten edesauttaneet brittien menestyksessä ranskalaisia vastaan.

Asetelma oli kaiken kaikkiaan huomattavasti mutkikkaampi kuin millaisena Rodgers sen esittää, mutta hän katsoikin asiaa Detroitista, jossa hän oli itse sodan aikana. Hän ei ehkä edes tiennyt mitä kaikkea muualla tapahtui.

     *     *     *

Toisessa näytöksessä Pontiac esittää pojilleen Philipille ja Chekitanille sekä sotapäällikölleen Tenescolle sotasuunnitelmansa. Mitään sellaista, mitä näytöksessä kerrotaan, tuskin tapahtui. Pontiacilla ei edes ollut imperiumia tai kuningaskuntaa ja hän tuskin suunnitteli jättävänsä imperiumiaan jälkeläisilleen. Tässä Rodgers käyttää omaa mielikuvitustaan, ja projisoi alkuperäiskansoihin sitä, miten eurooppalaiset ovat toimineet ja miten britit itse ajattelevat ja toimivat. 

Ja luultavasti oli vain sattumaa, että esimerkiksi ranskalaisten / brittien linnoitukset tuhottiin keväällä 1763 lähes samaan aikaan eri puolilla aluetta. Pontiac tosin lähetti heimoille / kansoille pyyntöjä heimojen alueilla olevien sotilaallisten tukikohtien tuhoamiseksi, mutta hän ei voinut antaa käskyjä yksittäisille hiemopäälliköille, jotka toimivat itsenäisesti. Vastaavasti muut heimot lähettivät pyynnön tai pyyntöjä edelleen muille kauempana oleville heimoille jne. Mistään keskitetystä toiminnasta ei voinut puhua vaan siitä, että eri heimot samaan aikaan kokivat tilanteen kestämättömäksi eli sellaiseksi, että brittisotilaat tuli ajaa pois alueelta ja heidän tukikohtansa hävittää.

Britit liittolaisina osoittautuivat huonommaksi vaihtoehdoksi kuin mitä oli olla liitossa ranskalaisten kanssa, ja siksi Pontiac haki tukea ranskalaisilta hankkeelleen (myös näytelmässä). Koko tilannetta, Pontiacin kapinaa ei välttämättä olisi edes syntynyt, jos britit olisivat toimineet tilanteessa taitavammin. Ja suurin osa virheistä onkin pantu brittejä Kanadasta käsin johtaneen kenraali Amherstin piikkiin. Esimerkiksi Detroitin komentaja oli tietoinen siitä, että Pontiac ja muut päälliköt eivät hyväksyneet lahjojenvaihto -järjestelmän poistamista (tai henkentämistä), mikä symbolisesti vahvisti kansojen välisen liiton olemassaolon.

     *     *     *

Näytelmässä yksi irokeesiliittoon kuulunut mohawk-heimo on tarjolla Pontiacin liittolaiseksi, mikä lienee Rodgersin omaa keksintöä. Hän oli ehkä kuullut huhuja siitä, miten irokeesiliitossakin oli tyytymättömyyttä brittejä kohtaan ja siltä pohjalta hän oli kehitellyt näytelmäänsä tällaisen juonteen. Mohawkit olivat hyvin brittimyönteisiä ja esimerkiksi näytelmässä mainittu Hendrick olisi tuskin missään tilanteessa liittoutunut Pontiacin kanssa. Eikä hän olisi pystynytkään, sillä hän kuoli jo vuonna 1755. Mohawkien alue oli syvällä olemassaolevien siirtokuntien sisällä, eikä se ollut Ohijoen laakson ympärillä asuvien heimojen kiinnostuksen kohteena. 

Toisin sanoen Pontiacin kapinassa ei uhmattu tai uhattu olemassa olevia siirtokuntia vaan vain niiden levittäytymistä Allegheny-vuoriston länsipuolelle.

Olennaista on muistaa, etteivät alkuperäiskansat olleet koskaan olleet sinänsä valkoisia vastaan niin kuin valkoiset olivat olleet heitä vastaan. Päinvastoin. Kaikissa tilanteissa heimot halusivat vuorovaikutukseen valkoisten kanssa, mikä on jäänyt  mm. monilta kronikoitsijoilta ja historioitsijoilta huomaamatta.  Ja varsinkin siirtokunnat Pennsylvania ja Virginia halusivat päästä jossain vaiheessa intiaaneista kokonaan eroon ja ne maksoivat jopa tapporahaa.

Alkuperäiskansoille siirtomaaisännät puolestaan olivat kuin vanhemmat (isä) lapselle. Hyvä isä ei alista lastaan vaan auttaa häntä, silloin kun hän tarvitsee apua. Siksi esim. ottawilla ei ollut mitään sitä vastaan, että esimerkiksi heidän kuninkaansa oli Yrjö III. Ja Pontiac tyytyi varmasti olemaan vain puolikuningas tai oman heimonsa alueen "kuningas". Itse nimityksellä tuskin oli mitään merkitystä.

Tällainen ajattelu oli tiettyyn rajaan saakka hyvin perusteltua. Vaikkapa Pontiac tiesi hyvin, että oli monia asioita, joissa he eivät pystyneet haastamaan - eivätkä halunneetkaan - ranskalaisia tai brittejä. Heillä oli mm. kehittynyttä teknologiaa, mistä kansat olivat tulleet 150 vuoden aikanna riippuvaisiksi.  Ja vastaavasti ranskalaiset  / britit hyötyivät vastavuoroisesti kaupasta heidän kanssaan.

     *     *     *

Kun isä ei enää huolehdi lapsestaan niin kuin hän on aiemmin huolehtinut, lapsi alkaa kapinoida. Siitä yhdellä tasolla Pontiacin kapinassa oli kysymys, mutta myös paljosta muusta.

Brittien ja irokeesienkaan suhde ei ollut enää siirtokuntien paineessa kovin toimiva, joten kuningas Yrjö III selvästi haki jotain uutta mallia Iso-Britannian ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen suhteiden hoitamiseksi. Haussa oli ehkä aivan uusi malli valtioksi. Tällainen malli oli ehkä jopa löytynyt, mutta - kuten edellä todettiin - se oli ammuttu alas. Ja tästä Robert Rodgers oli siis tehnyt näytelmän, joka pääpiirteissään vastasi tilannetta, jossa oltiin.

Rodgersille oli jäänyt vain hämärän peittoon millä tavoin heimot ja kansat olivat suhteissa keskenään. Niillä ei ollut halua eikä tarvetta nostaa yhtä päällikköä ylitse muiden, sillä olemassa oleva tilanne oli toimiva. Toisaalta yksittäiset päälliköt kuten Pontiac mielellään pullisteli varsinkin briteille, mutta muut ottawa-päälliköt pudottivat hänet helposti maanpinnalle.

      *      *      *

Näytelmässä Pontiac epäonnistuu kapinassaan, koska hän ei saanut pidettyä liittoaan koossa, mistä oli merkkinä se, että hän ei päässyt poikiensa juonittelun takia liittoon irokeesien (mohawkien) kanssa - ja britit löivät Ponntiacin joukot.

Totta oli, että Pontiac tietyllä tavalla hävisi sotansa, mutta ei sillä tavalla kuin näytelmässä on kerrottu. Häntä ei lyöty sotilaallisesti, mutta hän epäonnistui Fort Detroitin valtauksessa. 

Suurimmaksi osaksi heimot eri puolilla Ohiojoen laaksoa päihittivät britit. Vain kolme tukikohtaa jäi brittisotilaille, mutta se riitti heille. Heimot eivät saaneet ajettua brittejä kokonaan pois, ja saaneet ranskalaisia tilalle. Kaikki jatkui tietyllä tavalla 10 vuotta ennallaan kunnes siirtokunnat alkoivat vyöryä kohti länttä.

Linkit:

Robert Rogers. Ponteach. 1776 (Project Gutenberg)

Francis Parkman. The Conspiracy of Pontiac and the Indian War after the Conquest of Canada. 1851 (Project Gutenberg)

Thomas Guthrie Marquis. The War Chief of the Ottawas.  A Chronicle of the Pontiac War. 1915 (Project Gutenberg)

perjantai 4. joulukuuta 2020

RUNO ON VAPAA 7 / 2020 - Villi, barbaari vai sivistynyt?

Vaikka britit voittivat Suuren siirtomaasodan, vuonna 1755 he olivat alakynnessä Länsi-Virginiassa, jossa britit ja ranskalaiset liittolaisineen olivat rajaseudulla vastakkain, mikä oli ainoa rintamalinja - jos sellaisesta voi edes puhua - kahden osapuolen välillä, vaikka taisteluita käytiin muuallakin. 

Britit jopa varta vasten lähettivät lisäjoukkoja Iso-Britanniasta siirtomaihinsa eli kenraali Edward Braddockin joukot, jotka kokivat Fort Duquesnen luona kutakuinkin täydellisen tappion - eivät niinkään ranskalaisten takia - vaan heidän liittolaistensa (ottawat,potawatomit ym.) ansiosta.  Parista tuhannesta brittisotilaasta yli 400 brittisotilasta kuoli kahakassa. Joukkoja oli molemmin puolin määrällisesti suunnilleen yhtä paljon.

Braddockin tehtävä oli selvästi ylimitoitettu ja epärealistinen, kun tarkoituksena oli kaiken lisäksi saada koko Ohiojoen alue hallintaan.

     *     *     *

Joukot palasivat arvatenkin varsin pettyneinä pitkän vaelluksensa jälkeen takaisin Philadelphiaan. Joukossa oli brittien lisäksi siirtokuntien miliisijoukkoja, jotka lähtivät kukin omia reittejään takaisin.

Kun joukko senecoja Greenbrierissä kohtasi brittijoukkoja, ne luultavasti olivat juuri Braddockin armeijan joukkoja, sillä tiettävästi alueella ei tuohon aikaan muita sotilaita voinut liikkua.

Kenties sotilaat pyrkivat pettymystään ja kiukkuaan kohtaamiinsa intiaaneihin sen kummemmin ajattelematta keitä he olivat. Itse taisteluissa he onnistuivat tappamaan vain kourallisen ranskalaisia, kanadalaisia ja alkuperäisasukkaita.

He saattoivat jopa ajatella, että tappio oli heidän liittolaistensa irokeesien syytä, koska he eivät olleet liittyneet brittijoukkoihin. Oli miten oli: asia jäi kaihertamaan brittien ja irokeesien suhteita moneksi vuodeksi.

     *      *      *

Asia joka oli jo poissa päiväjärjestyksessä sai yllättävää jatkoa heti Suuren siirtomaasodan jälkeen, kun Pohjois-Amerikan kansat huomasivat, ettei heitä oltu mitenkään huomioitu Pariisin rauhansopimuksessa (1763); ja ne nousivat britti-impeurimia vastaan Pontiacin kapinassa (1763-65). 

Tässä sodassa lukuisat  lähinnä Ohiojoen laaksossa asuvat kansat tuhoavat kaikki mahdolliset entiset Ranskan ja nykyiset Iso-Britannian sotilaalliset linnoitukset, joita on toistakymmentä. Tärkeimmät linnoitukset Fort Pitt, Fort Detroit ja Fort Niagara jäävät silti brittien haltuun, mikä tietyllä tavalla kuivattaa kokoon tämän kapinan. Ottawa-päällikkö Pontiacin koordinoimat joukot eivät saa aluetta hallintaansa vaan britit jäävät sotilaineen alueelle.

Kapinan jälkeen solmittiin Detroitissa rauhansopimus (1765), joka rauhoitti niin siirtokuntien alueen kuin alueet aina Misssissippille asti kymmeneksi vuodeksi.

     *     *     *

Valkoisten kannalta merkittävimmät yhteenotot tapahtuivat rajaseudulla Ohijoen ja Allegheny-vuorten välissä. Ja ne saivat valtavasti julkisuutta - niin aikoinaan - kuin varsinkin kronikoissa ja historiakirjoissa.

Pohjoisessa kiinnostavimmat tapahtumat liittyivät Fort Detroitin piiritykseen, mikä oli ottawa-päällikkö Pontiacin tehtävä. Siitä historioitsijat saivat aineistoa sotilaiden päiväkirjoista ym. aikalaislähteistä.

Lännessä oli rauhallisempaa ja vasta kapinan loppuvaiheessa siellä oli joitain yksittäisiä tapahtumia, jotka liittyivät lähinnä sitkeimmin brittejä vastustavien rauhoittamiseen ja pakottamiseen rauhaan.

Etelän tapahtumat pyörivät muutaman linnoitetun kylän ympärille, joista yksi oli Daniel Boonen Boonesborough, mutta tällä alueella oli vielä varsin vähän asukkaita.

Joten suurin kiinnostus oli idässä, josta tuhannet - jopa sadattuhannet ja lopulta miljoonat - uudisraivaajat, immigrantit, maahanmuuttajat odottivat tilaisuutta päästä valloittamaan intiaanien maita.

     *     *     *

Ensimmäiset pysyvästi asutetut alueet sattuivat aiemmin mainitun Greenbrierin alueelle, joka vuonna 1763 oli myös shawneiden hyökkäyksen kohteena.

Enkä usko, että on sattumaa, että - näin olen asioita tulkinnut - tapahtuvat samalla kaavalla kuin vuonna 1758, kun brittisotilaat kohtasivat Greenbrierissä kahdeksan seneca-sotilasta ja heidän mukanaan olevat seitsemän delawarea.

Tästä jälkimmäisestä kohtaamisesta on lukuisia versioita, eivätkä kertomukset käy hyvin yksiin keskenään, joten niiden lukija / kuuntelija joutuu tekemään omia päätelmiään siitä, miten asioiden on täytynyt mennä.

     *     *     *

Lähtökohta kaikissa tarinoissa on sama: 50-60 ystävällistä shawneeta saapuu eräänä päivänä Greenbrieriin, ensin Muddy Creekiin ja sitten Big Levelsiin ja tappaa vastaansa tulleet miehet ja ottaa naiset ja lapset vangeiksi niin kuin heidän sissisota-tyyliinsa on vuosisatoja kuulunut.

Toisissa tarinoissa Clendeninin asutukselle on kokoontunut 50-100 sata henkilöä juhlimaan, mutta ei ole selvää mitä tarkalleen ottaen on juhlittu. Joka tapauksessa isäntä on palannut juuri metsältä ja saanut muhkean saaliin useita hirviä, joten vietetään kai jonkinlaisia peijaisia tms. 

Toisissa tarinoissa ei ole mitään viittauksia juhliin tai edes siihen, että naapureita olisi saapunut Big Levelsin muista osista juuri tuona päivänä Clendeninien luokse, mikä tietysti herättää paljon epäilyksiä, mistä tässä tarinassa oikein on kysymys - ja mitä lukijoille / kuulijoille halutaan uskotella ja kertoa.

Edellinen versio selvästi viittaa siihen, että shawneet ovat tulleet tappamaan kaikki Big Levelsin asukkaat, jotka olivat kokoontuneet yhteen. Asukkaat asuivat kaukana toisistaan - ja mikäli he eivät olisi kokoontuneet yhteen - ei heitä kaikkia tai edes suurta osaa olisi voitu tappaa tai se olisi ollut aivan turhan vaivaalloista, jotta sellaiseen olisi ryhdytty. Miksi tällainen kuva asiasta haluttiin antaa, voisi olla esimerkiksi siirtokuntien (Virginia, Pennsylvania) sotapropagandaa.

Jälkimmäisessä versiossa tarinaa kertoo 16-vuotias nuori mies John Ewing, joka oli kahden orjan kanssa läheisellä pellolla ja kuuli ammuntaa. Uteliaisuuttaan pojat menivät katsomaan mistä oli kysymys ja kohtasivat matkalla kaksi ystävällistä shawneeta.

Kotona he näkivät tai saivat tietää, että hänen setänsä Archibald Clendenin oli ammuttu, kun hän oli yrittänyt paeta talosta. Muu perhe otettiin vangiksi ja asutus poltettiin. Myöhemmin rauhanneuvotteluiden yhteydessä vangit saivat tilaisuuden palata takaisin esimerkiksi Jackson Riverille Pennsylvaniaan, mistä he olivat aikoinaan lähteneet Allegheny-vuorten toiselle puolelle.

Yhteistä vuonna 1758 kerrotun Greenbrier-tarinan kanssa on myös julma välikohtaus sen jälkeen, kun vangit oli otettu matkaan. Archibaldin vaimon Annen yksi lapsista oli pieni vauva, jonka hän otti pitkälle matkalle kohti Scioto-joen shawnee-kylää, jonne oli kahden viikon kävely- ja venematka.

Sopivan tilaisuuden tullen Anne kuitenkin karkasi ja palasi tilalle ja sieltä edelleen isänsä luokse Jackson River -joen asutukselle ja meni myöhemmin uudelleen naimisiin. Tarinassa shawnee-intiaanit esitetään tarinassa julmina vauvan/lapsen surmaajina, kun he päätyivät antamaan hänen lapselleen armomurhan. Lapsi ei olisi kestänyt päivääkään ilman ruokaa ja äitiään saati sitten kahden viikonn matkaa, mikä oli itsestään selvä asia. Vai miten itse olisit toiminut tilanteessa, jossa edessä on vauvalle varma kuolema? Jättänyt elävänä eläinten ruoaksi?

      *     *     *

Tarina on ikoninen tarina intiaanien pahuudesta ja julmuudesta, millä tavoin asiat voidaan tietysti halutessa esittää.

Yhtä hyvin tarinan voi esittää toisesta näkökulmasta ja tulkita tapahtumia toisella tavoin.

Linkit:

Alexander Scott Withers. Chronicles of Border Warfare. 1895

torstai 3. joulukuuta 2020

RUNO ON VAPAA 6 / 2020 - Villi, barbaari vai sivistynyt?

Tämän tekstin kirjoittaminen viivästyi, koska jäin miettimään yhtä kertomusta, joka esitettiin Eastonin kongressissa Pennsylvaniassa vuonna 1758. Paikalla olivat kaikkien seitsemän (7) siirtokunnan kuvernöörit ja niiden alueilla asuvien alkuperäiskansojen edustajat perheineen.

Äänessä oli oneida-irokeesien päällikkö Thomas King (jo pelkkä hänen nimensä herätti hämmennystä, sillä luulin aluksi hänen olleen britti tai ranskalainen, mikä ei kuitenkaan sopinut millään tavoin muuhun kuvioon.)

Päälliköt kertoivat kongressissa, mikä heillä oli hampaankolossa eurooppalaisia vastaan. Huomionarvoista on, että kovin syvälle tässä kysymyksessä ei päästy, vaikka päälliköt pääsivätkin purkamaan tunteitaan ja asioita, jotka olivat päällimmäisenä heidän mielessään. 

Kongressin tavoitteena selvästi oli vain rauhoittaa niitä heimoja, jotka kokivat pahiten tulleensa kaltoinkohdelluksi ennen muuta lenapeja (delawaret). Samalla veriset yhteenotot Pennsylvanian ja Virginian länsirajalla haluttiin saada hillittyä. Tässä tavoitteessa ainakin hetkellisesti onnistuttiin, vaikka Suuri siirtomaasota muuten vielä jatkui Ranskan ja Iso-Britannian ja niiden kanssa liitossa olleiden kansojen välillä.

Lyhysti sanottuna: brittien voittoa sodassa helpotti suuresti se, että delawarejen lisäksi shawneet jättäytyivät neutraaleiksi. Toisaalta aiemmin neutraaleina olleet irokeesit (myös senecat ja ilmeisesti myös mingot) lupasit vuodesta 1758 olla brittien liittolaisia sodassa.

     *     *     *

Ennen kongressia tilanne oli tosi paha Pennsylvanissa, mikä oli ehkä hieman yllättäen kveekarien aiheuttama, jotka olivat ideologisesti sitoutuneita rauhaan, mutta käänsivät lopulta täysin kelkkansa. Jopa niin että jossain vaiheessa delawarejen tappamisesta alettiin maksaa tapporahaa, mikä innovaatio levisi myös muihin siirtokuntiin, mikä ei tietysti ollut omiaan parantamaan kansojen välisiä suhteita rajaseudulla (suhteita jotka olivat muutenkin huonoja eurooppalaisten huonon käytöksen takia).

Kronikoissa ja historiakirjoissa delawaret esitetään pääasiassa pahiksina, joiden ei olisi pitänyt reagoida ennen muuta maanryöstöihin sillä tavoin kuin he tekivät. Lopulta ylpeän ja omanarvontuntoisen kansan selkäranka vain murtui, eivätkä ennen muuta nuoret delaware-soturit enää hyväksyneet, että jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä he joutuivat härskin petkutuksen seurauksena jättämään heille pyhästi luvatun isänmaan.

Tilanne kärsjistyi ns. Penn's Creekin joukkomurhaan, jossa delawaret yksinkertaisesti hävittivät alueilleen syntyneen asutuksen ja tappoivat suuren osan mailleen muuttaneista miehistä. Naiset ja lapset otettiin vangeiksi, ja tarkoituksena oli - niin kuin aina tällaisissa tilanteissa - pyrkiä adoptoimaan heidät delaware-heimoihin, jolloin he saivat tasa-arvoisen aseman muiden kanssa.

Tapahtumaa seurasi toisia samanlaisia tilanteita - sekä kostonkierre, mikä nyt Eastonissa haluttiin lopettaa. Ja se saatiinkin loppumaan.

     *     *     *

Silti tilanne oli delawarejen kannalta surkea, sillä heillä ei ollut enää tilaa, vihamielisten valkoisten uudisasukkaiden keskuudessa, Pennsylvanian alueella eli omalla kotiseudullaan vaan he joutuivat vähitellen muuttamaan kokonaan Ohiojoen laaksoon, mikä tosin oli heidän kannaltaan siinä tilanteessa hyvä ratkaisu.

Eeastonin sopimuksessa Allegheny-vuorten länsipuolinen alue (nykyinen Länsi-Virginia) jopa luvattiin alkuperäiskansoille eräänlaisena reservaattina, mikä ei kuitenkaan koskaan toteutunut vaan siirtolaiset vyöryivät heti Suuren siirtomaasodan jälkeen (ja jo sen aikana) myös sinne.

Ja se Thomas Kingin tarina liittyy juuri tähän muuttamiseen vuorten toiselle puolelle. Mietin miksi ihmeessä kahdeksan miehen joukko irokeeseja kolme vuotta aiemmin vuonna 1755 oli matkalla - ja minne - kulkiessaan kohti länttä Greenbrierin jokivarren ohi, jonne olivat tuolloin muuttaneet ensimmäiset laittomat siirtolaiset Virginiasta. Mukanaan heillä oli kaiken lisäksi seitsemän vankia.

Ja miksi he Greenbrierin alueella kohtasivat 150 brittisotilasta, jotka kohtelivat heitä kaltoin ja surmasivat osan irokeeseistä, mikä oli jäänyt mm. oneida-päällikkö Thomas Kingin hampaankoloon ja hän halusi saada siihen jotain selvyyttä. Tosin hän tiesi ettei tehtyä saanut tekemättömäksi - ja hän halusikin Eastonin kongressissa vain saada vapaaksi tuolloin vangitun irokeesipojan, missä hän myös luultavasti onnistui. Ainakin hän sai lupauksen siitä että asia selvitään.

      *      *     *

Irokeesit ja britit olivat Suuressa siirtomaasodassa (1754-1763), jota tuolloin käytiin samalla puolella, joskin Irokeesi-liitto ilmoitti olevansa neutraali, eikä osallistunut siihen. Joten oli kummallista että brittisotilaat alkoivat mobata irokeeseja, mutta mitä irokeeseja he sitten olivat?

Oneidojen lisäksi mohawkit, onondagat, cayugat ja senecat kuuluivat irokeeseihin. Ja tässä tapauksessa kiinnostavia ovat ennen muuta senecat, joilla oli erityisasema suhteessa vankeihin ja delawareihin (munseet). Ja ilmeistä on että vankeja kuljettavat irokeesit olivat senecoja - ja vangit luultavasti munsee-heimoon kuuluvia delawareja, joita oltiin kuljettamassa Ohiojoen laaksoon. 

Sotilaat tekeytyivät aluksi ystävällisiksi kahdeksalle senecalle (ja heidän seitsemälle munsee-vangilleen), mutta kun he olivat päässeet ilmeisesti Greenbrierin alueen ainoalle asutukselle Big Levelsiin, he alkoivat pahoinpidellä ja tappaa heitä ilman mitään selvää syytä.

Tämä oli jäänyt koko Irokeesi-konfederaation hampaankoloon moneksi vuodeksi ja se nostettiin esiin yhtenä kynnyskysymyksenä Eastonin konferenssissa 1758 ja britit ymmärtääkseni jollain tavalla myönsivät virheensä tai ainakin ottivat huomioon sen, että kysymys oli tärkeä irokeeseille.

Linkit:

Alexander Scott Withers. Chronicles of Border Warfare. 1895

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

RUNO ON VAPAA 5 / 2020 - Villi, barbaari vai sivistynyt?

Westerneistä tutut villit ja julmat intiaanit saivat alkunsa Suuresta siirtomaasodasta (1756-1763), jolloin eurooppalaisten immigranttien keskuudessa alkoivat kiertää hurjat kertomukset sulkahattupäisistä, melkein alasti liikkuvista jousin ja nuolin - ja tietysti tomahawkein -  varustetuista intiaaneista, jotka säälimättä tappoivat niin lapsia, naisia kuin vanhuksiakin. Ja jos ei muuta veivät ainakin heidän päänahkansa. Vangeiksi joutuneet miehet joutuivat aina kujanjuoksuun, jossa heidät piestiin melkein hengiltä ja monet pääsivät hengiltä viimeistään silloin, kun heidät poltettiin roviolla.

Mitäpä tuohon voi lisätä, kauhukuvien maalailu on helppoa, niihin halutaan uskoa ja ne koukuttavat, eikä niistä pääse enää eroon.

Aivan samalla tavalla esimerkiksi britit itse maalailivat kauhukuvia myös "valkoisista intiaaneista" eli niistä, jotka vain tulivat alkuperäisasukkaiden maille keltään mitään kyselemättä. Historian suuri sankari Daniel Boone oli itse asiassa juuri tällainen, vaikka häntä ei sellaiseksi mielletäkään. Aikoinaan hän kulutti aikaansa tappamalla villejä - ja väkisin muutti shawneiden ym. kansojen ikiaikaisille metsästysmaille Kentuckyyn. 

Boone oli myös keskeinen hahmo silloin, kun Suuren siirtomaasodan jälkeinen rauhallinen ajanjakso muuttui hyvin toisenlaiseksi - ja mikä nosti hänet lopulta liki kansallissankariksi USA:n vapaussodassa (1776 - 1783).

Yleinen väite tuolloin oli, että intiaanien julmuus jollain mystisellä tavalla siirtyi valkoisiin valloittajiin. Toisaalta uudisasukkaat eivät antaneet intiaaneille juuri mitään ihmisarvoa. Esimerkiksi heidän tappamisestaan seurasi vain harvoin mitään rangaistuksia. Ja villejä tapettiin erään kuvailun mukaan "suorastaan uskonnollisessa hurmoksessa". Pakanoitahan ne olivat. 

Sekin on hyvä muistaa, että alkuperäisasukkaille sodassa tappaminen ei ollut itsetarkoitus, eikä siihen tähdätty, vaan se kuului valkoisten sivistyneeseen sotimiseen. Jos valkoisia tapettiin, sitä tehtiin kostoksi. Silmä silmästä, mutta sitä eurooppalaiset eivät tietysti nielleet.

     *     *     *

Siirtomaavallan oli vaikea niellä sitäkään, etteivät heidän alistamansa kansat tyytyneet kohtaloonsa vaan alkoivat kapinoida isäntiään tai "isäänsä" vastaan.

Jokaista hyökkäystä valkoista vastaan pidettiin perusteettomana - ja rangaistavana tekona, eivätkä eurooppalaiset luultavasti edes tajunneet  tai ainakaan hyväksyneet olevansa eräänlaisessa sissisodassa rajaseudulla. 

Asetelma oli hämmentävän ristiriitainen. Valkoiset rynnivät Iso-Britanniankin tulkinnan mukaan laittomasti alkuperäiskansojen maille, mutta nämä eivät olisi saaneet millään tavalla reagoida tilanteeseen. Tai heidät leimattiin villeiksi, barbaareiksi ja sivistymättömiksi.

Toisaalta suurimpana ongelmana pidettiin sitä, etteivät esimerkiksi shawneet ja delawaret sotineet eurooppalaisilla säännöillä. Jos he olisivat toimineet eurooppalaisittain reilusti ja eettisesti he ilmeisesti olisivat saaneet lahdata vaikkapa kaikki laittomat siirtolaiset.

Linkit:

Alexander Scott Withers. Chronicles of Border Warfare. 1895

RUNO ON VAPAA 4 / 2020 - Villi, barbaari vai sivistynyt?

Siirtomaavalta Iso-Britannia näki 1600-luvun alussa mielellään juuri Irokeesien liiton sellaisena tahona, jonka kanssa se saattoi liittoutua ja tehdä sopimuksia. Muilla heimoilla tai ennemmin kansoilla ei ollut vastaavanlaista organisaatiota, jonka kanssa olisi voinut keskitetysti sopia asioista. 

Kaikesta huolimatta Ranska onnistui huronien / wyandot'ien kautta hoitamaan omalta kannaltaan tärkeät asiat eli lähinnä turkiskaupan jopa huomattavasti paremmin kuin miten Iso-Britannia onnistui irokeesien kanssa, mistä syntyi ongelma. Eihän siinä niin pitänyt käydä, että valtiot - tai valtiontapaiset muodostelmat - jäävät toiseksi verkostomaisille toimijoille.

     *    *    *

Ennen eurooppalaisten tuloa Pohjois-Amerikkaan itärannikolla aina Mississippille asti - ja pohjois-etelä-suunnassa Suurilta järviltä Ohiojoen laakson eteläpuolelle - kansojen välillä oli dynaaminen tasapaino.

Vaikka Irokeesien liitto oli vahva, vahvoja olivat myös sen naapurit, eikä kansojen välillä ollut mitään suuria ongelmia. Perinteiden mukaisesti yksittäiset heimot kävivät keskisiä kamppailuitaan, mikä liittyi jos ei muuta niin mieheksi tulemisen rituaaliin. Naapurikansan kaverista täytyi ottaa mittaa, jotta tuli miehen mittaiseksi.

Kaiken muun muassa eurooppalaiset toivat eurooppalaisen sodankäynnin ihanteet ja tavat alkuperäiskansojen riesaksi - ja tuhoksi. Tämän lisäksi modernit, tuhovoimaiset, tappavat aseet järkyttivät kansojen ja heimojen keskistä tasapainoa, mikä taas koitui mm. huronien / wyandot'ien ja varsinkin erie-kansan kohtaloksi.

Iso-Britania ja Ranska saivat aikaan toiminnallaan sodan, jossa muilla kuin irokeeseilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Ranska näet kieltäytyi toimittamasta irokeesien vastustajille aseita ja irokeesit taas saivat hollantilaisilta ja briteiltä niin paljon aseita kuin halusivat, mikä johti mm. eria-kansan täydelliseen tuhoamiseen.

Britit olettivat irokeesien kautta saavansa heille arvokkaan turkiskaupan monopolin itselleen, mutta sota ei heidän epäonnekseen vaikuttanut juuri tähän asiaan millään tavoin. Kymmeniä tuhansia alkuperäisasukkaita kuoli turhaan brittien ahneuden ja kapitalististen pyrkimysten takia.

     *    *     *

Suurin yhteenotto siirtomaavaltojen kesken oli vuosina 1756 - 1763, jolloin oli ns. Suuri siirtomaasota, jota käytiin muuallakin kuin Pohjois-Amerikan mantereella. Koko kahina alkoi Ohiojoen laaksosta ns. raja-alueelta, joka tunnetaan paremmin Länsi-Virginiana. Sekä Ranska että Iso-Britannia katsoivat, että alkuperäiskansojen maat kuului juuri heille.

Britit Irokeesien liiton liittolaisina vetosivat 100 vuoden takaiseen tilanteeseen, jonka he olivat itse saaneet aikaan. Esimerkiksi Erie-järven eteläpuolella asunut erie-kansa hallitsi suurta osaa laaksosta, mutta heitä ei enää ollut, koska irokeesit eurooppalaisine aseineen oli heidät hävittänyt, minkä jälkeen alueelle jäi vain satunnaisia heimoja muuta kuin erie-kansaa.

Vähitellen brittien ja irokeesien Suurilta järviltä ajamat huronit sekä shawneet ja delawaret ym. siirtyivät Ohiojoen laaksoon ja asuttivat sen pysyvästi. Myös shawneet ja delawaret olivat joutuneet siirtymään brittien siirtokuntien jaloista aina vain lännemmäksi. Ja itse asiassa shawneet olivat aikoinaan asuneet Ohio- ja Scioto-jokien varressa, jonne heitä nyt muutti takaisin.

Ranskaa vallitseva tilanne ei häirinnyt sillä kansat eivät asettuneet poikkiteloin sen kanssa vaan elivät sopuisasti Ranskan liittolaisina ja kauppakumppaneina.

      *      *     *

Kun eurooppalaisia yhä enemmän virtasi siirtokuntiin ennen muuta Pennsylvaniaan ja Virginiaan, tila loppui kesken. Peltopinta-ala ja metsät ei enää riittänyt kovin hyvin kaikille - ja uudisasukkaat havittelivat reheviä ja rikkaita uusia alueita lännestä, jossa asui vain villejä.

Suuri siirtomaasota päättyi Iso-Britannian voittoon, mikä merkitsi, että Pariisin rauhansopimuksessa (1763) Ranska luovutti suurimman osan ns. Uutta Ranskaa briteille, mistä alueen alkuperäiskansat olivat tyrmistyneitä. Heitä ei oltu huomioitu rauhassa millään tavoin vaan Ranska - heiltä mitään kysymättä muka - luovutti heidän maansa heidän viholliselleen!

Tätä eivät hevin nielleet sen kummemmin Ranskan kuin kaikki Iso-Britanniankaan liittolaisina taistelleet, mistä seurasi kaksi lähes samanaikaista sodanjulistusta. Toisaalta irokeeseihin kuuluneet senecat ja Ranskaa tukeneet ottawat naapureineen halusivat muutosta tilanteeseen, joko oli heitä kuulematta syntynyt. Tähän vaatimukseen yhtyivät lukuisat muut kansat.

     *     *     *

Kansojen nousu johti 10 vuoden rauhalliseen kauteen Allegheny-vuorten länsipuolella, mikä sai aikaan mm. sen, että uudisasukkaita ryntäsi laittomasti aina Ohiojoelle asti. Oikeusvaltio Iso-Britannia ei edes armeijansa avulla saanut eurooppalaisia siirtolaisia kuriin, eikä välttämättä halunnutkaan.

Vastaavasti rajaseudulla asuvat ja metsästävät delawaret, shawneet ja mingot (senecoita) olivat varsin pitkämielisiä eivätkä kovin hevin tapojensa vastaisesti reagoineet siihen, että heitä vastaan hyökkäiltiin ja varsinkin heille varatuille alueille (reservaattiin) muutti valkoisia siirtolaisia. He kun tiesivät Iso-Britannian kruunun olevan ainakin muodollisesti heidän puolellaan!

Linkit:

Howard Henry Peckham. Pontiac and the Indian Uprising. 1947

tiistai 1. joulukuuta 2020

RUNO ON VAPAA 3 / 2020 - Villi, barbaari vai sivistynyt?

Kaivoin mieleni sopukoista kirjan, jota en ole vielä lukenut, vain tilannut. Lewis H. Morganin "Ancient Society" (1877).

Joskus aikoinaan ajattelin joskus ehkä lukevani sen, ja ehkä nyt sille on sosiaalinen tilaus, sillä elämmehän kehkeytyvän barbaariuden - tai jopa villeyden aikaa. Kaikelle sivistykselle on sanottu 'Näkemiin!' jo vuosia sitten.

Morganin kirja oikeastaan putkahti sattumalta esiin lukiessani - tai ennemmin selatessani - Rani-Henrik Anderssonin kirjaa "Intiaanit : Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia" (2010).

Anderssonkin ohitti Morganin teoksen lähinnä maininnalla siitä, että Friedrich Engels perusti näkemyksensä valtion (ja perheen sekä yksityisomaisuuden) synnystä Morganin tutkimuksiin, mutta että tänä päivänä, nykytiedon valossa asiat nähdään toisin kuin 1800 -luvun lopulla.

Anderssonin heitto jäi häiritsemään minua: miksi hän teki heittonsa? Itse miellän, että länsimaissa niin poliittiset liberaalit kuin sosialistit (ideologisesti) perustavat näkemyksensä ja arvonsa Morganin ja Engelsin teosten esittämiin näkemyksiin.

Seuraava kysymys tietysti on: miksi ne ovat niin ongelmallisia vielä vuonna 2010 ja 2020. Miten ne vielä ohjaavat ajatteluamme ja vievät meitä harhaan?

     *    *     *

Lewis H. Morgan oli amerikkalainen sosiaaliantropologi, joka nuorena siepattiin ja adoptoitiin seneca-heimoon, missä hän kasvoi ja sosiaalistui tämän alkuperäiskansan tapoihin ennen kuin palasi oman heimonsa ja kansansa pariin.

Seneca-heimo kuului irokeeseihin, jotka muodostivat Pohjois-Amerikan laajimman yhteenliittymän eurooppalaisten kolonialistien Ranskan ja Iso-Britannian saapuessa 1600 -luvun alussa Suurten järvien alueelle. Irokeesi-kansojen toiminta muistutti mm. eurooppalaisten valtioiden toimintaa olematta kuitenkaan (vielä) valtio, mikä sai Engelsin rakentamaan Morganin ajatusten ja tutkimusten pohjalle omaa materialistista valtioteoriaansa, joka tosin käy hyvin yksin vaikkapa 1700-luvun Ranskan ja USA:n vallankumousten kanssa.

    *      *      *

Jälkiviisastellen Morgan ja Engels menivät ainakin jossain suhteessa tulkinnoissaan kokolailla metsään. Villit ja barbaarit senecat ym. irokeesit eivät olleet loppujen lopuksi niin kehittymättömiä kuin millaisina heitä teoriassa pidettiin.

Kymmenet itärannikolla ja Allegheny-vuoriston länsipuolella, Ohiojoen-laakson ja Suurten järvien välisellä alueella asuneet kansat - aina Misssissippi-joelle asti -  pystyivät aina 1800 -luvun alkuun asti haastamaan eurooppalaiset melkein asiassa kuin asiassa, mitä ei tähän päivään mennessä oli juuri pohdittu, vaikka ehkä aihetta olisi.

Erityisesti imperialistiset valtiot osoittautuivat ihmiskunnan mätäpäiseiksi armeijoineen ja uskontoineen. Niin kauan kuin eurooppalaisten ja (alkuperäis)kansojen vuorovaikutus perustui vastavuoroiseen vaihtoon ja kauppaan, asiat sujuivat vielä hyvin. Sitten kaikki muuttui, kun miljoonat eurooppalaiset vyöryivät Atlanttin yli mantereelle...

Linkit:


- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 823 - tyhmä, tyhmempi - valtio valtiossa - suomen armeija

Kun miehellä ei ole munaa, hän alkaa uhitella sotilaallisesti. Näin Suomessa. On valitettavaa, että Suomessa on instituutio, joka järjestelmällisesti heikentää kansallista turvallisuutta ja turvallisuudentunnetta, jollainen Suomen armeija on. Joten siitä olisi mahdollisimman pian ympäristöhaittana päästävä eroon.

Armeija uskoo, että se uhittelemalla Venäjälle tekee kansalaisille jotain hyvää. Päinvastoin. Se lisää Suomen miehityksen riskiä, joka lähivuosina saattaa olla hyvin suuri. Ehkä 2050 -luvulla Suomi on taas osa Venäjää. Vaihtoehto ei ole yhtään sen huonompi eikä parempi kuin nykyinen - ja varsinkin tulevaisuuden - EU-liittovaltio.

Parempiakin vaihtoehtoja toki on. Suomi voisi julistautua valtiottomaksi alueeksi, autonomiseksi alueeksi osana EU:taä ja Venäjää. Tai yrittää jättäytyä niiden ulkopuolelle nomadien valtakunnaksi, osaksi Saamenmaata.

Linkki:

Puolustusvoimat julkaisi kaksi varsin suorasukaista taisteluvideota – asiantuntijat Norjasta ja Virosta kertovat, mitä niissä näkyy pinnan alla. Vihollinen on tässä Venäjä, sanoo turvallisuus­politiikan professori Jo Jakobsen IS:lle. By Jouko Juonala. Ilta-Sanomat 01.12.2020